Niin suomalaiset kuin muutkin kansainväliset uutisvälineet ovat viime päivinä tiivistäneet Turkissa nyt meneillään olevat tapahtumat alkaneeksi edellisessä tekstissä mainitsemani Gezi-puistoa suojelevasta liikkeestä. Gezi-puisto on alun lisäksi myös viimeinen pisara, jonka takia malja nyt kuohuu ylitse.
Kun poliisi sai käskyn hajoittaa Gezi-puiston rauhanomainen mielenosoitus voimakeinoin (vielä toistaiseksi varmistamattomalta taholta), oli suuressa osassa kansaa jo valmiiksi muhimassa valtava määrä polttoainetta mielenosoituksiin: Tyytymättömyyttä, epäreiluuden tunnetta, huolta oman elämäntilan kapenemisesta ja vastenmielisyyttä pääministerin itsevaltaisten ja poliisin väkivaltaisten otteiden lisääntymisestä.
Ennen oman äitiyslomani alkamista tein useita juttuja erilaisista sanan- ja ajattelunvapauden loukkauksista Turkissa: Joskus olivat vuorossa pidätetyt opiskelijat toisinaan taas kerroin Turkin vankiloissa olevista toimittajista. Haastatteluissani sekä itse asian kokeneet että ihmisoikeustarkkailijat sanoivat samaa: Hallitus painostaa toisinajattelijoita ja käyttää vapaatulkintaisia terrorismin vastaisia lakeja milloin minkäkin vastarinnan tukahduttamiseen. Kehitys on viime vuosina ollut huolestuttava monien Turkin demokratisoitumista seuraavien mielestä. Harmi, sillä Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) aloitti nyt jo yli 10 vuotta kestäneen valtakautensa reippain demokratisoimisottein ja sai työstään paljon kiitosta niin Turkin sisällä kuin kansainvälisestikin.
Lisäksi nyt mieltään osoittavia ihmisiä painaa elämäntyylikysymys, joka myös on viiden Istanbulin-vuoteni aikana noussut useasti juttujen aiheeksi. Turkin maallistunut kansanosa kokee, että sen elämäntapa on jatkuvan paineen, morkkaamisen ja rajoittamisen alla. Alkoholin hinta, käyttö ja sen tarjoilupaikat, suhtautuminen julksiin hellyydenosoituksiin, syntyvyyden säännöstelyn vaikeuttamisyritykset ja muut yksityisen elämänalaan kajoavat kommentit ja muutokset lainsäädänössä ovat alkaneet viime vuosina ahdistaa yhä useampia.
Ja sitten ovat megalomaaniset rakennushankkeet, joiden valmistelu ja ympäristöarvioinnit ovat olleet puutteellisia ja monelta kantilta hankkeet on viety yksinvaltaisesti lävitse. Kaakkois-Turkissa patohankkeen takia on uhan alla vuosituhansia vanha Hasankeyfin kaupunki, Istanbuliin rakennetaan kolmatta siltaa, kolmatta lentokenttää ja ainakin suunnitelmissa on halkaista kaupungin Euroopan puoli 'Istanbulin kanava' -hankkeella, eli tavallaan keinotekoisella toisella Bosporin-salmella. Hankkeiden yhteydessä liikkuu paljon myös huhuja laajamittaisesta korruptiosta ja kotiinpäin vetämisestä mutta nämä ovat yksi aihealue, jota itse en tunne ja jota hyvin rajallisesti Turkin mediassa käsitellään.
Kaikki yllämainitsemani tulee tarjoiltuna hyvin tylyssä paketissa usein pääministeri Erdoğanin suusta. Huippuunsa hänen kommenttinsa ovat mielestäni nousseet parhaillaan meneillään olevan liikehdinnän yhteydessä. Erdoğan on käytännössä niputtanut kaikki mielenosoittajat marginaaliseksi sakiksi, jonka vaatimuksilla ei ole sijaa, koska hänen Oikeus ja kehitys -puolueensa (AKP) on saanut edellisissä vaaleissa 50 prosentin kannatuksen. (Kuuntelin yhtä tiedotustilaisuuksista livenä ja olo oli samanaikaisesti epäuskoinen ja absurdi - MIKSI pääministeri heittää bensaa tuleen tällä tavalla?)
Turkissa tunnelma on ollut mielestäni viime päivinä jollakin tavalla hermostunut mutta myös juhlava. Pitkään muhineesta tyytymättömyydestä vaikeneminen on ohitse ja suuri osa turkkilaisista on päässyt ilmaisemaan kantansa hallituksen autoritäärisenä pitämäänsä politiikkaa kohtaan. Tyytymättömyys ja osin epätoivokin on nyt huudettu julki Istanbulin Taksim-aukiolla, josta se on kaikunut läpi koko Turkin suureen osaan muutakin maailmaa.
Tosin Turkissa tieto tapahtumista ei ole kulkenut aivan mielenosoittajien ja heidän kannattajiensa toivomalla tavalla. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti