Oikeustaju koetuksella

Viime päivinä Turkkia ovat ravistelleet turvakameran tallentamat minuutit (Video löytyy linkistä aukeavan sivun alaosasta. Varoitan, ei mitään kivaa katseltavaa). Videolle on tallentunut kolme nuorta, jotka ovat paenneet parkkihalliin poliisin hajoitettua Gezi-puisto -mielenosoituksen Etelä-Turkin Antalyassa. Hetken kuluttua halliin tulee 17 poliisia, joista osa alkaa hakata ja potkia seurueen kahta, vastarintaa tekemätöntä, miestä. Mukana ollut nainen viedään pois ja ilmeisesti säästyy hakkaamiselta.

Myöhemmin käy ilmi, että nuoria ei viety pahoinpitelyn jälkeen poliisiasemalle, heidät vain päästettiin menemään. Poliisi ei siis edes kirjannut virallista kiinniottoa saatika pidätystä, jos ne nyt tapahtunutta hakkaamista edes lieventäisivät. Alkuun linkittämäni Radikal-lehden uutinenkin kysyy samaa, mitä moni täällä nyt ajattelee ja pelkää: Tässäkö on nykyisin poliisin tehtävä, hakata kiinniottopaikalla ja päästää sitten menemään? 

Tänään näkemäni uutisen mukaan 17 poliisin toiminnasta on aloitettu tutkinta. Se ei ikävä kyllä tämän päivän tilanteessa tarkoita välttämättä sitä, että oikeus toteutuisi. Eilisestä lähtien nimittäin täällä on häkeltyneenä seurattu toistakin poliisiväkivaltaan liittyvää uutista: Poliisi, joka mitä ilmeisimmin ampui pääkaupunki Ankarassa aseettoman mielenosoittajan, Ethem Sarısülükin, päästettiin vapaaksi oikeusprosessin ajaksi. Taposta epäilty poliisi joutuu ainoastaan ilmoittautumaan kerran viikossa poliisilaitokselle.

Vapautusta seurasivat tällaisen tavallisen tallaajan oikeustajua koettelevat kommentit. Varapääministeri Bülent Arınç selitti oikeuden päätöstä tuoreeltaan sillä, että 'poliisin käteen saattoi osua kivi'. Ankaran poliisin virkarikostutkinnan päällikkö puolestaan ylisti Twitter-viestillä tuomaria, joka teki vapauttavan päätöksen. Päällikkö kutsui päätöstä 'miehen teoksi' ja päätti viestinsä: 'suutelen hänen käsiään'. (Hetki sitten tulleen uutisen mukaan päällikön viestin takia on aloitettu tutkinta.)

Pääministeri Erdoğankin otti omalla tavallaan kantaa poliisin toimintaan. Puheessaan poliisikoulun valmistujaisjuhlissa hän totesi Gezi-puiston protesteihin viitaten, että: 'Poliisi on läpäissyt menestyksekkäästi demokratiatestin. Tämä on suorastaan sankaritarina'. 

Viime viikkoina käynnissä olleen poliisin demokratiatestin yhteydessä myös toimittajakollegani ovat olleet kovilla. Pääosin väkivalta on suuntautunut paikallisiin toimittajiin, joita on osissa tapauksista heidän ammattinsa tietäenkin hakattu ja potkittu. Pääministeri on itse useaan otteeseen arvostellut kovin sanoin kansainvälistä mediaa, erityisesti BBC:tä, CNN:ää ja Reutersia. Ankaran pormestari puolestaan hyökkäsi BBC:n kirjeenvaihtajaa vastaan Twitterissä. Kanavan ulkomaanuutisoinnin johtaja Peter Horrocks antoi asian takia lausunnon, jossa hän ilmaisi huolensa 'Turkin viranomaisten kampanjasta, jolla pyritään vähentämään BBC:n uskottavuutta ja pelottelemaan kanavan toimittajia'.

En ollut ainoa, jonka oikeustajua jälleen viime päivien tapahtumat ja sanomiset Turkissa koettelevat. Jo eilen Istanbulissa Aasian puolella suuri väkijoukko marssi vastaan oikeuden päätöstä, joka vapautti Sarısülükin tappamisesta epäillyn poliisin. Tänään ihmisiä on kutsuttu koolle samasta asiasta Istanbulin Taksim-aukiolle - jonka vieressä, Gezi-puiston tuntumassa, muuten taas maansiirtokoneet mylläävät. 

Ehkei 'puhdas pulmunen' mutta kuitenkin ihminen

Käväisin eilen illalla ystäväni kanssa nuuhkimassa Istanbulin Taksim-aukion tunnelmaa. Siellä oli hyvin rauhallista mutta seisovia ihmisiä oli arviolta yhä muutama sata - osa juhlallisesti tuijottamassa kohti Atatürkin kulttuurikeskusta, osa rennommin seisoskelemassa. 

Juttelimme joidenkin mielenosoittajien kanssa. Monet heidän tärkeistä näkemyksistään olimme jo tässä viikkojen kuluessa kuulleet aiemmin, mutta yksi asia jäi kiertelemään ajatuksiini. Nuori, Turkin lippuun kietoutunut nainen totesi yhä vastustavansa 'diktaattorimaista' pääministeriä, joka pakottaa kaikki omaan muottiinsa ja jopa toimimaan vastoin tahtoaan. Sitten hän jatkoi:

- Poliisi on tästä hyvä esimerkki. Tiedän, että osa heistä tahtoisi varmasti seisoa meidän kanssamme, meidän vartioimisemme sijaan. Minun perheeseeni kuuluu poliisi. Minulla on useita ystäviä, jotka ovat poliiseja. Olen aina ollut oikeuden puolella mutta nykyinen poliisivoimien väärinkäyttö ei ole oikeutta, vaan mielivaltaa, nainen kertoi meille.

Erinomainen ja tärkeä näkemys. Monen tällä hetkellä niin inhoamat poliisit ovat hekin mielivaltaisemmaksi muuttuvan hallinnon tuottaman tilanteen uhreja. Tuskin monikaan nykyisistä poliiseista hakeutui ammattiin päästäkseen taistelemaan jonkin poliittisen puolueen puolesta omia kansalaisiaan vastaan - nythän Turkissa mielenosoittajien puoli väittää, että hallituspuolue on muuttanut poliisin omiksi joukoikseen, kun poliisin tietysti pitäisi olla kaikkia turkkilaisia ja yhteiskuntarauhaa suojeleva instituutio. 

Olen itsekin monesti näiden viikkojen aikana syyllistynyt siis erilaisten ihmisten niputtamiseen sanan 'poliisi' alle. 'Poliisi käyttää väkivaltaa', 'poliisi puuttui väkivaltaisesti rauhanomaiseen mielenosoitukseen' jne. Tottahan se onkin, useat poliiseista käyttivät aivan järjetöntä ja järkyttävää väkivaltaa hajoittaessaan mielenosoituksia. Mutta moni poliisi varmasti yritti myös pidättäytyä ylenmääräisestä väkivallasta, moni toimi vain käskyjen mukaisesti, moni varmasti vastentahtoisestikin.

Eilen Taksimilla poliisit istuskelivat aurinkotuoleissaan puiston laidalla ja katselivat, kun mielenosoittajat seisoskelevat aukiolla. Osa poliiseista jutteli keskenään, osa näytti melkein torkahtelevan. Ehkä heistä joku tosiaan halusi olla mukana toisella puolella, seisoskelemassa mielenosoittajien kanssa. Ehkä heistä jollakin on kaunaa mielenosoittajia kohtaan. Ehkä heistä jollakin oli aukiolla oma sukulainen. Varmasti heistä jokainen oli helpottunut tilanteen Taksimilla rauhoituttua.

Gezi-puiston tapahtumien ollessa kiivaimmillaan Turkissa tuli poliisiliitolta uutinen poliisien itsemurhista - liiton puheenjohtaja väitti, että kuusi poliisia olisi tappanut itsensä Gezi-mielenosoitusten aiheuttaman stressin takia viikon aikana. Tieto kiistettiin pikaisesti poliisista: Neljä itsemurhaa poliisissa oli kyllä viikon aikana tapahtunut mutta ne eivät liittyneet mitenkään Gezi-puiston tapahtumiin. 

Oli totuus kumpi tahansa tai jotain siltä väliltä, ei poliisin osa varmasti ole ollut viime viikkoina helppo. Istanbuliin ja muihin mielenosoitusten keskuskaupunkeihin tuotiin poliiseja muista kaupungeista ja maakunnista. He työskentelivät tauotta pitkiä aikoja ja, ainakin poliisiliiton puheenjohtajan mukaan, ilman paikkaa nukkua tai kunnon ravintoa. Päälle tietysti tulee kaikki raskas kritiikki ja suoranainen viha ihmisiltä, jotka ovat nähneet kuvia ja kuulleet poliisien äärimmäisistä väkivaltaisuuksista. Ja mielenosoituksiin myös osallistuneiden väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykset.

En suinkaan halua vähätellä joidenkin, jopa monien, poliisien väkivaltaista toimintaa. Erityisesti väkivaltaan poliisia käskeneet tahot tulisi selvittää ja asettaa välittömästi oikeudelliseen vastuuseen tekemisistään. Myös valtaansa väärin käyttäneitä poliiseja yksilötasolla tulisi rangaista oikeuden vaatimalla tavalla paljon laajemmin. Tähän mennessä vasta muutama poliiseista on saanut minkäänlaisen rangaistuksen selvästi todistetuista väkivallanteoista. 

Kaikesta huolimatta mielestäni on tärkeä muistaa se, mistä tämä pilapiirroskin kertoo hauskalla ja hellyyttävälläkin tavalla: Myös kypärän alla on ajatteleva ja tunteva ihminen. 

(Kuvassa mellakkapoliisi Gezi-puistossa kysyy, että 'Äiti, mitä sinä oikein täällä teet!?' ja äiti vastaa: 'Poikani, kuvernööri käski pitämään lapsista huolta, joten mennäänpä kotiin!' Kuva viittaa kuvernööri Mutlun useisiin kehoituksiin Gezi-puiston mielenosoittajien vanhemmille tulla hakemaan lapsensa puistosta kotiin.)

Menikö EU-juna jo?

Täältä Istanbulista Helsingin Sanomiin kirjoittava kollegani Minna Nalbantoğlu oli kirjoittanut jutun Alexander Stubbin näkemyksistä Turkin ja EU:n neuvottelujen tilasta. Asia on vilahdellut eri teksteissä ja sivulauseissa ja myös omissa ajatuksissani viime päivinä. Turkin neuvottelut olivat jo ennen Gezi-mielenosoituksia lähes jäissä, mitä ihmettä tulee tapahtumaan nyt?

Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.

Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.

Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.

Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.

Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.' 

Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.

Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.

Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T  = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.

Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.

Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.

Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.

Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.

Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'.  Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:

'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - - 
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'

Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.

Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.

- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.

Pingviinikevennys

Pingviinit ovat näytelleet suurta osaa Gezi-puistosta alkaneessa liikehdinnässä, kiitos CNN:n Turkin kanavan. Nyt Turkissa ja maailmallakin leviävä rauhanomainen tapa osoittaa mieltään -seisova mies/standing man/duran adam - on tavoittanut myös pingviiniyhteisön:

Ilmeisesti CNN Türk on muutenkin vihdoin alkanut raportoida kadun tapahtumista - toki omalla tavallaan. ('Uutispätkä' on turkiksi mutta siihen on leikattu aitoa uutisselostuksia mielenosoitusten ajalta - pingviinit ovat tietysti mielenosoittajia.)

Vielä Today's Zamanin toimittajan kokoelma Gezi-puiston parhaista (englanniksi)- jotta ei aivan unohtuisi, että meneillään olevassa protestiliikkeessä on ollut myös todella paljon huumoria, se on ollut alusta lähtien mielenosoittajille tärkeä keino.

Seisova mies ja väsynyt äiti

Kaiken yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä arki jatkuu omine rutiineineen. Niinpä lähileikkipuistomme täyttyi eilenkin äideistä ja lastenhoitajista ja kaikenikäisistä lapsista. Yksi puistossa jo pari vuotta sitten tapaamistani äideistä oli poissaolevan ja väsyneen näköinen. Kun kyselin vointia, hän kertoi:
- Alan olla todella väsynyt mutta en pysty jättämään yhtään iltaa väliin. Kohta vien lapset nukkumaan ja lähden taas Taksimille, olen ollut mukana alusta asti ja jatkan niin kauan kuin jaksan, kertoi tuttavani, töissä käyvä kahden pienen lapsen äiti.

En kysynyt häneltä lupaa tähän blogikirjoitukseen (johon sain idean vasta myöhemmin), joten kutsutaan häntä vaikka nimellä Özlem. Özlem ja hänen miehensä edustavat Turkin maallista ja koulutettua kansanosaa. He kuuluvat ylempään keskiluokkaan, tekevät mielenkiintoista ja haastavaa työtä, puhuvat turkin lisäksi kahta vierasta kieltä ja matkustavat työnsä takia joskus ulkomaille. He ovat iältään 30-40 -vuotiaita, joten hieman vanhempia, kuin keskimäärin 20-30 ikäinen, Gezi-puiston mielenosoitukset aloittanut ryhmä.
- Niin moni oli jo todella pitkään tyytymätön moneen asiaan. Nyt nämä 90-luvulla syntyneet nuoret raottivat ovea protestillaan ja yhtäkkiä meidän kaikkien muidenkin huoli ja tyytymättömyys pääsi vyörymään tuosta ovesta ulos, katsoo Özlem.

Joku voisi sanoa, että tottakai Özlem ja miehensä kuuluvat mielenosoitusta kannattavaan ryhmään, jo  perinteisen 'maallinen eliitti / uskonnollisempi kansa' -jaoittelun mukaan. Pääministeri Erdoğankin puheissaan on yrittänyt vedota tähän, että mielenilmauksilla vanha eliitti vain tahtoo epädemokraattisen valtansa takaisin, kun hän itse taas on demokraattinen, hiljaisen ja nöyrän kansan edustaja ja palvelija. Özlem antaa nykyisestä maailmankuvastaan kuitenkin paljon liberaalimman mielikuvan.
- Mielestäni Erdoğan on tehnyt mahtavan työn rikkoessaan perinteisen asetelman. Voin itsekin myöntää, että nuorempana katsoin kieroon huivia pitäviä, olin kai melkoinen fasisti itsekin. Tässä asiassa pääministeri on muuttanut Turkkia huikeasti parempaan suuntaan ja myös siinä, että hän on vetänyt armeijan pois politiikasta. Viime vuosina vain oikeuslaitoksen toiminta ja valtasuhteet ovat vääristyneet kammottavasti ja hänen on aika lähteä ja antaa tietä maltillisemmalle seuraajalle, Özlem sanoo.

Puistossa lapset juoksevat ja kiljuvat leikeissään mutta Özlemin kanssa jutellessa ajatukset ovat Turkin politiikassa. Hyvin kemalistiseen perheeseen syntynyt, Turkin tasavallan perustajaa, Atatürkia syvästi rakastava ja sen avoimesti myöntävä perheenäiti on myös muuttunut maansa kehityksen myötä. Hänen mielestään Gezi-puistossa tunnelma oli mahtava juuri sen takia, että siellä tanssivat, esiintyivät ja aikaa viettivät yhdessä kurdit ja nationalistit, aleviitit ja sunnit, homoseksuaalit ja jopa muutamat huivipäiset naiset.
- Minkä tilaisuuden ja voimavaran Erdoğan tässä menetti, huokaisee Özlem.
- Hän olisi voinut kääntää tämän suurmenestyksekseen - sen lisäksi, että hän on ratkaisemassa meitä vuosikymmenet piinanneen konfliktin (Kurdistanin työväenpuolue) PKK:n kanssa hän olisi voinut osoittaa Gezi-puiston avulla yhdistäneensä Turkin.

Özlem on silminnähden liikuttunut. Hän kertoo minulle, että usko muutokseen on yhä vahva mutta epävarmuus tulevasta on kasvanut yhä suuremmaksi protestien väkivaltaisten hajoittamisten ja valtiojohdon valheiden jälkeen. Esimerkiksi Özlem kertoo ystävästään, jonka iho paloi pahasti poliisin ruiskutettua häntä vesitykillä. Todisteet lehtikuvia myöten ovat näyttäneet, että poliisi sekoitti vesitykkien tankkeihin jonkinlaista kemikaalia. Aluksi Istanbulin kuvernööri kielsi aineen olleen kemikaalia ja luonnehti sitä 'lääkkeeksi'. Myöhemmin poliitikot pokkana väittivät julkisuudessa, että veteen ei lisättykään mitään.

Pian on aika lähteä puistosta kotiin kylvettämään lapset ja laittamaan heidät nukkumaan. Sitten Özlem lähtee Taksimille - seisomaan. Kyllä, protestit jatkuvat edelleen Taksim-aukiolla ja maanantaista lähtien mielenilmaisun uusi tyyli on ollut seisominen: Iltakuudelta maanantaina keskelle Taksimia ilmestyi mies. Hän seisahti kasvot kohti aukion laidan Atatürkin kulttuurikeskusta ja alkoi tuijottaa sitä liikahtamatta. Aukiota yhä tiukasti vartioivat poliisit olivat hämmentyneitä mutta eivät puuttuneet asiaan ja jättivät miehen, nyt julkkikseksi Turkissa nousseen Erdem Gündüzin rauhaan. Performanssitaiteilija Gündüzillä oli pokkaa, tahtoa ja taitoa seistä samalla paikalla kahdeksan tuntia.

Tieto seisovasta miehestä levisi tietysti kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa. Taksimille alkoi tulla muitakin seisomaan ja lopulta pieni väkijoukko seisoi tuijottaen samaan suuntaan, tekemättä mitään. Pian seisova mies ilmeistyi myös Istanbulin toiseen vilkkaaseen keskukseen, Beşiktasiin. Sitten seisoskelijoita ilmaantui muihin Turkin isoihin kaupunkeihin. Olen nähnyt myös tietoja Pariisissa ja Lontoossa saakka seisovista miehistä ja naisista. Lopulta Taksimilla seisominenkin oli poliiseille liikaa ja seisoskelijoista kymmeniä otettiin kiinni ja vietiin putkaan.

Aukiolle eilen illalla seisomaan lähdössä ollut Özlem totesi minulle lähtiessään.
- Naureskelemme ystäviemme kanssa, että toivottavasti poliisi ei vie meitä. Mutta minkä sille sitten voi, jos niin käy. Olemme saaneet ainakin yhden asian aikaiseksi: Ennen vaikenemaan saanut pelko on hälventynyt ja ihmiset uskaltavat nyt vaatia ääneen oikeuksiaan, uskoo Özlem.

Itse lähdin myös puistosta lapsineni kotiin. Illan hämärtyessä kattilat ja pannut kilisivät, valot vilkkuivat ja torvet tööttäsivät taas. Tilanne on varmasti pahimmista päivistä rauhoittunut (vaikka esimerkiksi Eskişehirissä ja Ankarassa on jälleen yöllä kahakoitu) mutta mielenosoituksia kannattaneiden ihmisten tyytymättömyys kuohuu yhä pinnan alla ja on ehkä jopa kasvanut. Mitä seuraavaksi tapahtuu on kaikille arvoitus. Mielestäni saattaa hyvinkin käydä niin, että tilanne nyt rauhoittuu mutta jos hallitus jatkaa samalla asenteella ja tahdilla, niin uskon ihmisten lähtevän aiempaa herkemmin kaduille ja aukioille.

Tiedonvälitys ahtaalla

Yllä on kuva kuuden turkkilaisen sanomalehden kannesta pääministerin palattua Turkkiin Pohjois-Afrikan matkaltaan mielenosoitusten ensimmäisellä viikolla. 'Sattumalta' lehtiin valiutunut yksi ja sama otsikko julistaa, että 'Uhraisimme henkemme demokratian vaatimuksille'. Näin sanoi pääministeri Erdoğan paluutilaisuutensa puheessa viitaten puolueeseensa AKP:hen.

Puheessa oli paljon muutakin mielenkiintoista, täysin ylläolevan otsikon vastaista sisältöä, josta olisin voinut kuvitella edes jonkin sanomalehdistä nappaavan etusivulleen. Näin kuitenkin kävi, mikä on ehkä hyväkin, sillä tässä on jälleen hyvin käsinkosketeltava todiste ja esimerkki lehdistönvapauden nykytilasta Turkissa.

Televisiokanavat jatkavat samaa, hyvin välttelevää tapaansa kertoa todellisista tapahtumista. Eilen iltapäivällä bongasin suoranaista valehtelua päin kameraa ja katsojan naamaa: TRT Haber -kanavalla oli live-yhteys Taksimille, jossa toimittaja totesi tilanteen olevan rauhallinen. Takana näkyi muutama poliisi kuljeksimassa muuten tyhjällä aukiolla. Lähetys jatkui ankkurin toteamuksella, että 'Toivottavasti Istanbulin rauhallisuus leviää muihinkin maamme kaupunkeihin', sitten siirryttiin asiantuntijan kanssa pohtimaan ongelmaa, joka oli aiheuttanut Gezi-levottomuudet: Mikäpä muu, kuin sosiaalinen media.

Samaan aikaan Facebookista, Twitteristä, muutamilta pienemmiltä TV-kanavilta ja joidenkin lehtien nettisivuilta sain katsella toisenlaista todellisuutta: Istanbulin kaupunginosat aivan Taksimin vieressä olivat täynnä aukiolle pyrkiviä ihmisiä, heitä oli tuhansia vähän kauempana ja eri puolilla Taksimia. Osa ryhmistä taisteli poliisin kanssa. Kyynelkaasua käytettiin reippaasti ja aukiolle pyrkineet ihmiset painettiin väkisin pakoon pienille sivukujille tai rappukäytäviin.

Samalla, kun kaupungin keskustassa hajoitettiin mielenosoitusta voimakeinoin mediapimennossa, toisaalle Istanbuliin kärrättiin ilmaiseksi kaupungin busseilla satojatuhansia ihmisiä AKP:n massakokoontumiseen. Tämän massatapahtuman ja siellä pääministeri Erdoğanin pitämän puheen TV-kanavat lähettivät suorana, jotkut todeten, että paikalla oli miljoona ihmistä. Tänään asiantuntijoiden laskelmien mukaan todellisempi määrä on ollut noin 250 000, valtava joukko sekin tietysti.

Muutamat pienet TV-kanavat, kuten Halk TV tai Ulusal kanal, ovat jatkaneet mielenosoituksien kuvaamista ja tapahtumien lähettämistä painostuksesta huolimatta. Turkin televisiota ja radiota valvova elin RTÜK langetti viime viikolla sakot neljälle kanavalle 'kansan yllyttämisestä väkivaltaan'. Yksi pienistä kanavista, Hayat TV, puolestaan pimeni viime perjantaina. RTÜK:n virallinen selitys lopettamiselle oli, että kanavalta puuttui toimintaan vaadittava lisenssi. Kanavajohtaja lähetti tiedotteen, jossa korosti lupa-asioiden olevan kunnossa ja jatkoi:

'RTÜK on tekemässä mielivaltaisen päätöksen lopettaa kanavamme. Uskomme sen johtuvan siitä, että olemme kertoneet mielenosoituksista Istanbulissa ja ympäri Turkin. RTÜK sanoo, että he ovat tutkineet 'saamansa valitukset koskien kanavamme uutisointia Gezi-puiston mielenosoituksista' ja tehneet lakkauttamispäätöksen. Uskomme, että tämä on osa laajaa median painostusta Turkissa yli kaksi viikkoa kestäneissä Gezi-puiston mielenosoituksissa'

Painostus olla hiljaa Turkin tämänhetkisistä tapahtumista siis näyttäisi jatkuvan yhä laajana.

Vaikka isoista kanavista NTV pyysi katsojiltaan taannoin anteeksi ja alkoi näyttää avoimemmin mielenosoituksia, ei kanavan harjoittama sensuuri kuitenkaan loppunut siihen. NTV on ollut jo pitkään yhteistyössä Britannian yleisradioyhtiö BBC:n kanssa ja NTV:ltä tulee säännöllisesti BBC:n Turkin toimituksen toimittamaa aineistoa. Loppuviikosta toimitus oli tehnyt jutun median tilasta Turkissa mielenosoitusten yhteydessä. Kanava ei suostunut lähettämään juttua ja ohjelmapaikka jäi tyhjäksi. BBC ilmoitti vastauksena lopettavansa yhteistyönsä kanavan kanssa välittömästi.

Myös amerikkalaisen CNN:n yhteistyön jatko Turkin CNN:n kanssa on vaakalaudalla, sen jälkeen kun kanava lähetti pingviini-dokumenttia ihmisten osoittaessa laajasti mieltään kaduilla. Jo kymmenien tuhansien allekirjoittama vetoomus vaatii kanavaa vetämään nimensä pois turkkilaiselta kanavalta. Tavallaan itse olen toimittajana iloinen näistä selvistä kannanotoista sananvapauden puolesta mutta asialla on kääntöpuolensakin: Jos nyt jo näin rajusti sensuroidusta mediaympäristöstä vetäytyy kaikki kansainvälinen uutistoiminta ja samalla tavallaan ulkopuolinen 'laadunvalvonta' katoaa, mitä sitten käy aidolle tiedonvälitykselle?

Sosiaalinen mediahan on ollut tässäkin liikehdinnässä pelastus - tai kauhistus, jos asiaa katsoo hallituksen näkökulmasta. Viime viikolla täällä ilmoitettiin, että kaikki Gezi-puiston tapahtumia koskevat viisi miljoonaa (!!) twiittiä aiotaan tutkia. Myös olen nähnyt tietoja suunnitelmista Facebookin ja Twitterin rajoittamiseksi lainsäädännön avulla. Tämä jos mikä on huolestuttavaa ja vaarallista, jo nyt suuri osa turkkilaisista on melkoisessa pimennossa tapahtumista - jos sosiaalista mediaakin aloitetaan rajoittaa, on tiedonsaanti kohta lähes mahdotonta.

Pelko alkaa näkyä Facebookissa jo nyt, monet mielenosoituksista tietoa jakavat pyytävät, että 'jaa' -toiminnon sijaan käytettäisi copy-paste -toimintoa, jotta viestin alkuperäinen lähde ja sen kulkukanavat eivät paljastuisi. Ja näissä viesteissä, jotka olen nähnyt, ei todellakaan kehoiteta väkivaltaan tai mitään muuta rikollista. Sen sijaan jaetaan esimerkiksi tietoa siitä, mistä saa lääkärin apua, jos loukkaantuu mielenosoituksessa, muistutetaan, että on pysyttävä rauhallisena tai varoitetaan liikkeellä olevista, väkivaltaisista ryhmistä.

Ulkomainen mediakaan ei ole täysin säilynyt painostukselta koskemattomana. Poliisi otti kiinni kanadalaisreportterin mutta päästi hänet pian vapaaksi. Venäläistoimittaja on ilmeisesti pahoinpidelty. Pelkään pahoin, että työympäristö yhä käy hankalammaksi myös meille ulkomaisille toimittajille täällä Turkissa, sillä itse pääministeri syytti jälleen kansainvälistä mediaa eilisessä puheessaan.

'No niin, katsotaan BBC, CNN, Reuters. Jo päiviä olette tuottaneet valheellisia uutisia. Näytitte Turkin maailmalle erilaisena. Nyt jäitte valheinenne yksin', julisti pääministeri eilisessä massakokoontumisessa  väkijoukkojen hurratessa taustalla. Siinä on ainoa kuva, joka Erdoğanin mielestä maailmalle pitää Turkista välittää.

En ollut eilen itse paikalla mutta muutama vuosi sitten paikallisvaalien vastaavassa massatilaisuudessa Erdoğan myös hyökkäsi puheessaan tiedotusvälineitä vastaan. Meidät toimittajat ja kuvaajat oli laitettu rekkakontin päälle keskelle kymmenien tuhansien ihmisten joukkoa, joka kääntyi meitä kohti ja buuasi. Tunne ei ehkä ollut miellyttävä mutta sitäkin ikimuistoisempi.

Väkivaltainen viikonloppu

Viikonloppuna en päässyt arkisilta askareilta kirjoittamaan blogia, vaikka olisin muuten voinut vain istua koko päivän netissä ja kirjoittaa tänne tapahtumista ja niiden herättämistä ajatuksista. Tuntuu, että tuon väkivaltaiseksi kääntyneen viikonlopun aikana tapahtui niin paljon, että en enää edes muista missä tilanteessa oltiin perjantaina. 

Kirjoitan eri teemoista vielä tänään ja lähipäivinä lisää, esimerkiksi tiedonvälityksen yhä karummaksi muuttuvasta tilasta Turkissa. Viikonlopun tapahtumiin liittyen erään alusta asti Gezi-puiston mielenosoituksissa mukana olleen ystäväni paljonpuhuva status-päivitys: 

The AKP government is waging a war against its own citizens by committing crimes of humanity: attacking hospitals and volunteering health care personnel; using tear gas and other chemicals inside houses, hotels and hospitals; closing the identity numbers on the police helmets; exercising widespread censorship over freedom of press; putting limitations over the Internet and prevention of media access. Police and gendarmarie forces attacked against thousands of Istanbulites marching from every corner of Istanbul in order to reach the Taksim square until sunrise by cutting the main highways and even walking across the Bosphorus bridge. Many people who are witnessed to be arrested by police cannot be found in the police stations.

Ihmisoikeusjärjestöistä esimerkiksi Human Rights Watch on saanut pitäviä todisteita ja uskottavia todistajalausuntoja samoista ongelmista ja kertonut niistä viikonlopun aikana lähettämässään tiedotteessaan. Erityisen huolestuttavana järjestö pitää sitä, että pidätettyjen olinpaikkaa ei tiedetä ja heidän ei ole sallittu ottaa yhteyttä lähiomaisiinsa. Myös EU ja Yhdysvallat ovat molemmat hiljattain vedonneet Turkkiin ja kehottaneet kunnioittamaan demokraattisia oikeuksia ja pidättäytymään väkivallasta. Nykyhallinnolle näiden tahojen sanomisilla ei vain ilmeisesti ole enää mitään merkitystä:

'Me olemme tilivelvollisia vain jumalalle, emmekä ota muilta käskyjä tai ohjeita.'

Recep Tayyip Erdoğan, 15.6.2013.

Hyviä (?) uutisia

Koko eilistä päivää varjosti huolestunut odotus. Mitä tapahtuu, kun pääministeri Erdoğanin uhoamat 24 tuntia umpeutuvat? Ryntäävätkö poliisit Gezi-puistoon hajoittamaan sinne asettuneen mielenosoittajayhteisön? Mitä tarkoittaa, että koko maassa liikehdinnän on oltava loppu tuohon määräaikaan mennessä? 

Istanbulin keskustassa tavallisesti hälytysajoneuvo saa ajaa ohitse kenenkään huomion liiemmin kiinnittymättä. Nyt ihmiset pysähtyivät katsomaan tai ainakin käänsivät päänsä äänen suuntaan. Täällä suhteellisen tavalliset helikopterit aiheuttivat monissa eilen saman, huolestuneen pälyilevän reaktion. Ihmiset olivat varpaillaan ja tuskin oikein kukaan uskoi, että illan uutiskuvat täyttyisivätkin neuvottelupöydästä, jonka päässä istuu pääministeri Erdoğan.

Varsinkin kun päivän mittaan levottomuutta ja epäuskoista tuntua tapahtumista lisäsi myös maan johdon reagointi kansainvälisen yhteisön painostukseen. Ulkoministeri Ahmet Davutoğlu (joka on kokenut ja yleensä hyvin diplomaattinen ja kansainvälisesti suuntautunut politiikan ammattilainen) tyrmäsi tuoreeltaan Euroopan parlamentin Turkille antaman julkilausuman, jossa parlamentti vaatii Turkkia pidättäytymään väkivallasta. Myös Valkoisesta talosta jo muutamaan otteeseen kuuluneet viestit ja kehotukset tuntuivat kaikuvan kuuroille korville tai jopa vain lisäävän uhoavaa asennetta.

Protestoijienkaan puoli ei näyttänyt merkkejä taipumisesta. Ammattiliitto KESK ilmoitti, että jos Gezi-puiston mielenosoitus hajoitetaan väkivalloin, sen kaikki 240 000 jäsentä ryhtyvät välittömästi lakkoon. Gezi-puistosta kuului yhä kriittisempiä kommentteja edellisen illan lupaukselle viedä puiston asia kansanäänestykseen. Turkin korkein hallinto-oikeus muuten totesi nuo kansanäänestysaikeet torstaina lainvastaisiksi - asiasta käydään jo oikeutta tuomioistuimessa, eikä oikeuden päätöksen ylitse voida kävellä poliittisella kansanäänestyksellä, totesi oikeuden puheenjohtaja Hüseyin Karakullukcu.

Itsekin katselin ja kuuntelin pääministeri Erdoğanin esiintymisiä ja sanomisia edelleen hämmentyneenä: Toisaalta hän tapasi päivän aikana Gezi-liikettä tukeneita taiteilijoita ja antoi ottaa itsestään hymyileviä kuvia heidän kanssaan mutta seuraavassa hetkessä ministeri kertoi puheessaan turkkilaisille, että kärsivällisyys on nyt loppu. Puheita ja uhoamista asiasta - ja taas toisaalta aivan päinvastaisia tekoja - on ollut jo niin paljon, että pääministerin linjaa on niiden kautta vaikea enää hahmottaa. Ehkä selvää linjaa ei enää olekaan, vaan pääministerissäkin alkaa vihdoin näkyä ja kuulua  hermostuneisuus käsistä lähteneessä tilanteessa.

Uhkaavan ilmapiirin keskellä taas kaikki heitti illalla häränpyllyä - pelokkaan odotuksen keskelle tuli uutinen, että pääministeri tapaa vasta 22.30 alkavassa tapaamisessa Gezi-puiston protestin aloittaneen yhdistyksen edustajat! Menin katsomaan tuon hetken uutisointia tarkemmin netistä, ja huomasin uutistoimistoilta, että Valkoinen talo oli jälleen kommentoinut tiukasti Turkin tilannetta ja kertonut odottavansa maan kunnioittavan demokraattisia oikeuksia. Vain varttia myöhemmin oli tullut uutinen, että Erdoğan tapaa Gezi-puiston mielenosoittajien edustajat. Tuskin asialla ihan näin suoraa yhteyttä on, mutta Turkin valtiojohdon uhosta huolimatta uskon, että kansainvälisellä painostuksella on ollut osuutensa käänteeseen.

Tapaaminen kesti pikkutunneille ja sen tuloksena yhdistys katsoi saaneensa kaksi tärkeää takuuta hallitukselta: Gezi-puistoon ei kosketa, ennen kuin sen oikeusjuttu on ratkennut ja senkin jälkeen asia viedään istanbulilaisten äänestettäväksi (kansanäänestys-sanaa oli kuulemma käytetty vain, koska se on helpompi käsittää, kuin pienempimuotoinen, paikallinen ja neuvoa-antava kysely asukkailta). Toinen tärkeä myönnytys oli, että tapaamisessa hallituksen edustajat olivat vakuuttaneet, että ylenmääräistä väkivaltaa käyttäneet poliisit saavat asianmukaisen rangaistuksen toiminnastaan. Tästä oli nyt viikolla ensimmäinen lupaava esimerkkikin, sillä Izmirin kaupungissa videolle tallentuneet, väkivaltaisesti käyttäytyneet poliisit oli erotettu virastaan toistaiseksi.

Samanaikaisesti pääministerin tapaamisen kanssa myös Istanbulin kuvernööri Hüseyin Avni Mutlu oli kutsunut itseään tapaamaan mielenosoittajia, joita paikalle olikin tullut 150. Pitkä tapaaminen kesti aina aamuviiteen saakka ja Mutlun mukaan he olivat nuorten kanssa sopineet, että voisivat mennä puistoon yhdessä piknikille - no, tulos kai sekin. Kuvernööri Mutlu on ottanut tavakseen twiittailla sovittelevia ja pehmeitä viestejä Gezi-puiston tilanteesta, hän jopa kirjoitti aiemmin haluavansa olla nuorten kanssa puistossa telttailemassa ja haistelemassa lehmuksen tuoksua ja kuuntelemassa linnunlaulua. 

Joku turkkilaisista kolumnisteista totesi jo aiemmin Mutlun viesteistä, että kriisiä tuskin ratkaistaan tällaisilla hempeillä twiiteillä. Mutlun viestien teho ja uskottavuus tosin on ollut kovalla koetuksella muutenkin, sillä juuri samainen kuvernööri lupasi, ettei Gezi-puiston mielenosoituksiin puututa - seuraavana aamuna poliisi vyöryi Taksimille, ampuen myöhemmin kyynelkaasua myös Gezi-puistoon. Mielenosoittajien keskuudessa siis todennäköisesti on epäilyksiä viimeöisen tapaamisen vilpittömyydestä. Eräs toimittajakollega totesi Facebookissa yöllisestä tapaamisesta, että: 

'What I understood from last night's meeting with Governor Mutlu is that many questions were asked and basically none was answered. The Movement was not happy at all. This really looks like another play to me. Acting democratic, winning time. I can not image that the protestors will pack up after they received no answers. This will continue...'

Useampikin AKP:n poliitikoista on vaatinut isiltä ja äideiltä, että he pitäisivät huolta lapsistaan ja hakisivat nämä Gezi-puistosta kotiin lämpimään sänkyyn nukkumaan. Poliitikot saivat vastauksen mielenosoittajien äideiltä eilen illalla: He saapuivat kyllä puistoon ja Taksim-aukiolle mutta eivät hakemaan jälkikasvuaan kotiin, vaan osoittaakseen mieltään protestien puolesta. Tässäkin on jälleen hyvä osoitus siitä, että vaikka mielenosoittajat ovat suurilta osin nuoria, on heidän asiansa myös muiden sukupolvien. Taksimilla yö sujui rauhallisesti, siellä kuultiin jälleen pianomusiikkia ja kunnioitettiin sytytetyin kynttilöin mielenosoitusten neljää kuolonuhria. Ankarassa poliisi ja mielenosoittajat ikävä kyllä taistelivat jälleen rajusti.

Pääministerin avustaja Hüseyin Çelik sanoi tapaamisen jälkeisen yöllisen tiedotteensa lopuksi, että huomenna aurinko nousee taas kirkkaampana Turkin ylle, viitaten sovinnon tien löytymiseen. Nyt pallo on puistoasiassa Gezi-puiston yhdistyksillä - heiltä odotetaan kannanottoa ja tietoa siitä, mitä he seuraavaksi aikovat tehdä. Yöllä antamassaan lausunnossa edustaja sanoi, että he tulevat seuraamaan tarkasti hallituksen lupausten käytäntöönpanoa ja muita lähipäivien tapahtumia. Se on ymmärrettävää, sillä luottamus hallitukseen on nollassa puheiden ja tekojen aiempien räikeiden ristiriitojen takia.

Itse näkisin asian niin, että hallituksen myönnytykset voivat rauhoittaa tilannetta tilapäisesti mutta epäilen, onko niillä enää tarpeeksi voimaa saada koko maahan levinnyttä liikehdintää laantumaan pysyvästi. Toki kaikki alkoi Gezi-puistosta mutta on sittemmin levinnyt mielenosoituksiksi noin 60 kaupunkiin Turkissa ja laajaksi vastustukseksi hallituksen muitakin toimia kohtaan. Mielenosoittajat tuskin arvostavat maan hallitusta viime viikkojen jälkeen yhtään aiempaa enemmän, päin vastoin. Juttelin eilen kollegani ja ystäväni kanssa asiasta ja hänkin totesi, että aluksi vaatimukset hallituksen erosta olivat aivan liioiteltuja mutta nyt ne tuntuvat oikeutetulta jo senkin takia, miten katastrofaalisen huonosti hallitus on Gezi-puistosta alkaneen kriisin hoitanut.

Koska kuitenkaan mielenosoittajilla itselläänkään ei tunnu olevan ehdottaa todellista vaihtoehtoa nykyhallitukselle, uskon että paras ratkaisu asiaan voisi kaikesta huolimatta olla nykyhallituksen jatkaminen mutta todellisilla ja pikaisilla muutoksilla nyt esille tuotuihin moniin ongelmiin. Itse pelkään sitä, että jos tilanne nyt tasoittuu näillä myönnytyksillä, on hallituksen liian helppo jatkaa vanhaa, yhä epädemokraattisemmaksi käyvää tietään. Toisaalta pelkään myös sitä, mitä tapahtuu, jos tilanne ei tasoitu.. Mitä te hyvin Turkin tilannetta tuntevat lukijat olette mieltä?

Liian demokraattinen demokratia

Guardian-lehden pääkirjoituksessa oli eilen mielestäni osuva pätkä Turkin tämän hetkisen tilanteen ironiasta:

'There is a bitter irony to events in Turkey. The man who told the Egyptian dictator Hosni Mubarak before his fall that "no government can survive against the will of its people" dismissed his own civil movement as looters, riffraff and foreign agents. The man who sent the army back to its barracks, and pushed back the power of Turkey's deep state, sent in riot police yesterday to arrest more than 50 lawyers protesting at police brutality. The man whose reforms instituted unprecedented democratic freedoms in Turkey can not, apparently, cope with their consequences.'

Guardian, 12.6.2013

Turkissa toimittajana olen toki tehnyt juttuja erilaisista ihmisoikeusongelmista, kurdikysymyksestä, sananvapauden haasteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta vain muutamia mainitakseni. Mutta moneen otteeseen olen myös raportoinut isoista edistysaskelista, joita AKP on yli kymmenen vuoden hallintonsa aikana toteuttanut. 

Turkki on monella tapaa varmasti paljon demokraattisempi, kuin ennen nykyhallinnon valtaan astumista ja erityisesti ensimmäisinä vuosina uudistustahti oli päätä huimaava. Täällä voi monista entisistä tabuista nykyisin keskustella vapaasti, armeija ei enää näyttele liian suurta roolia politiikassa ja esimerkiksi kurdien, ja muidenkin vähemmistöjen, asema on parantunut merkittävästi. Puhumattakaan tietysti talouden kukoistuksesta ja monen julkisen palvelun huimasta kohentumisesta. 

On ollut valtava pettymys viime vuosien aikana hiljalleen (ja nyt erityisesti viime viikkojen aikana) huomata, että Turkista oli tulossa liian demokraattinen sen kiivaimmille demokratisoijille. Heille demokratia näyttääkin olleen vapautta ja oikeutta vain heidän itsensä kanssa samankaltaisesti ajatteleville. Tai joiltakin osin jopa tyhjää sanahelinää.

Toivottavasti nämä tapahtumat kääntyvät yhdeksi edistysaskeleeksi Turkin demokratisoitumisen tiellä - AKP on saanut paljon sillä aikaiseksi mutta nyt on korjausliikkeen vuoro.

Kansanäänestyskö ratkaisu?

Pääministeri Erdoğan ja muutama muu ministeri tapasivat eilen Gezi-puiston mielenosoittajien edustajia. Tosin suuri osa mielenosoittajista katsoi jo ennen tapaamista, että kutsutut eivät olleet parhaat mahdolliset edustajat heille ja esimerkiksi Gezi-puiston protestit aloittanutta yhdistystä ei kutsuttu tapaamiseen mukaan ollenkaan.

Iltapäivällä alkanut tapaaminen kesti 4,5 tuntia. Sen jälkeen julkisuuteen astui hallituksen edustaja, jonka suurin kerrottava uutinen oli, että Gezi-puiston kohtalo voitaisiin hallituksen puolesta ratkaista kansanäänestyksellä. Hetki myöhemmin mielenosoittajien edustaja lausui julkisuuteen oman tiedotteensa: He olivat saaneet viestinsä kerrottua, sen että väkivallan on loputtava ja puiston pysyttävä puistona. Tapaaminen oli sujunut hyvässä hengessä. Toimittajan kysyessä kansanäänestyksestä kävi kuitenkin ilmi, että keskustelussa ei mielenosoittajien edustajilta asiasta ollut kysytty lainkaan.

Siksi mielestäni kansanäänestysehdotusta ei voi oikein luonnehtia yhdessä sovituksi tavaksi edetä kriisin ratkaisussa, enkä usko sen missään nimessä riittävän. Ajatus sai muutenkin välittömän tuomion kadulla olevalta mielenosoittajakansalta: Miten kaiken tapahtuneen jälkeen voisimme luottaa, että lopulta äänestys järjestetään tai että se sujuu vilpittömällä tavalla? Entä oikeuden jo tehty päätös pysäyttää Gezi-puistoon rakennettavan parakin rakennustyöt? Moni tuntui myös ajattelevan, että se kansanosa, jota asia kiinnostaa on jo hyvin voimakkaasti ilmaissut tahtonsa osallistumalla Gezi-puiston mielenosoituksiin.

Mielenosoittajien suhtautumista kansanäänestysasiaan tuskin pehmensi se, että samaan syssyyn toistettiin vaatimus poistua puistosta välittömästi. Jo aiemmin keskiviikkona Erdoğan oli lausunut hyytävän varoituksen ja antanut käskyn sisäasiainministerilleen, että hänen hallintoaan vastustavien mielenosoitusten on päätyttävä 24 tunnin sisällä. Samassa puheessa hän sanoi, että 'Me emme ole vastanneet toistaiseksi tönäisyyn tönäisyllä mutta tästä lähtien turvallisuusjoukot alkavat toimia toisella tavalla'.

Kun toisin ajattelevien mielenosoituksia hajoitetaan väkivalloin ja vihjaillaan vielä lisääntyvällä väkivallalla, vahvistavat hallituspuolue AKP:n edustajat, että heidän omat kokoontumisensa aiotaan pitää sekä Istanbulissa että Ankarassa. Sekä maan suurimpaan kaupunkiin että pääkaupunkiin on siis odotettavissa isot ja järjestetyt AKP:n massatilaisuudet viikonlopuksi.

Mielenosoitukset eivät uhkailusta huolimatta eilen päivälläkään osoittaneet laantumisen merkkejä, päinvastoin: Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani asianajajien protestin hajoittaminen poiki suuret mielenosoitukset Istanbuliin, Ankaraan ja Izmiriin. Kussakin kaupungissa tuhannet asianajajat marssivat kollegoidensa mielenilmaisun hajoittamista protestoidakseen. Istanbulissa luettiin asianajajaliiton tiedote, jossa poliisin toiminta tuomittiin myös Turkin lain vastaiseksi.

Hallitus on puolustanut poliisin kyynelkaasun käyttöä ja mielenosoitusten hajoittamista sillä, että heillä on oikeus puuttua väkivaltaisiin mielenosoituksiin ja vandalismiin. Tähän on pakko todeta, että kaikki alkoi ja jatkui täysin rauhanomaisesti kunnes poliisi väkivaltaisesti hajoitti ensin Gezi-puiston mielenosoituksen ja sitten laajemman Taksimin mielenosoituksen. Toinen hyvä vertailukohta on kahdeksan päivän täysin väkivallaton jakso Gezi-puistossa ja Taksimilla (kun poliisi oli sieltä vetäytynyt) ja se millaiseksi sotatantereeksi aukio muuttui, kun poliisi tiistaina marssi sinne takaisin. Väkivaltaisuuden lähde on aivan jossain muualla, kuin mielenosoittajien ydinjoukoissa.

Mielestäni Taksimin ja Gezi-puiston viimeöinen vastaus kaikkeen uhkailuun ja painostukseen oli tyylikäs ja tunteikas: Taksim-aukiolle tuotiin flyygeli, jonka soittamista jälleen tuhannet mielenosoittajat kuuntelivat pimeässä yössä täysin rauhallisesti. Poliisi oli paikalla, mutta ei yrittänyt hajoittaa joukkoja. Ikävä kyllä toisella puolella kaupunkia mielenosoittajat ja poliisit ottivat viime yönäkin yhteen. Niin myös pääkaupunki Ankarassa.

Elämme nyt sitä vuorokautta, jonka sisällä Gezi-puiston pitää pääministerin mukaan tyhjentyä ja Turkin vallanneen, hallituksen vastaisen liikehdinnän loppua. Itselläni on tätä kirjoittaessa sydän kurkussa ja vatsassa kylmäävä tunne. Mielestäni kaupungin on vallannut outo tunnelma, jonka näkee ihmisten ilmeistä ja eleistä ja kuulee puheista - elämä jatkuu normaalisti mutta mikään ei oikein ole ennallaan.

Toivoton tiistai

Maanantai-ilta oli ensimmäinen yli viikkoon, kun iltapuhteet kotona eivät keskeytyneet valojen vilkkumiseen ja astioiden kilkatukseen. Pannujen ja kattiloiden paukuttelu ja valojen välkyttely on ollut viimeisten kymmenen päivän ajan ihmisten (Turkissa perinteinen) tapa tukea kotoa käsin koko maan vallannutta hallituksen vastaista liikehdintää. Joka ilta yhdeksältä ihmiset ovat eri puolilla Istanbulia ja Turkkia näin osoittaneet tukensa Taksimin Gezi-puistosta alkaneelle protestille.

Luulen, että maanantai oli muita päiviä hiljaisempi, koska tuona päivänä ilmassa oli toivoa: Viikonlopun aikana Taksimilla kymmenet tuhannet ihmiset olivat saaneet osoittaa mieltään rauhassa, eikä maanantaikaan ollut tuonut poliisin pelättyä puuttumista protesteihin, ainakaan Istanbulissa. Pääkaupunki Ankarassa yli kuusi tuntia kestäneen ministeritapaamisen jälkeen varapääministeri Bülent Arınç vielä teki yllättävän ilmoituksen: Pääministeri Erdoğan suostuu tapaamaan joitakin protestiliikkeen edustajista saman viikon keskiviikkona.

Ilmapiiri tuntui mielestäni yhtäkkiä toiveikkaammalta ja rauhoittuneelta. Moni ehkä uskalsi helpottuneena toivoa asioiden sittenkin järjestyvän ja pattitilanteen sittenkin ratkeavan keskustelun keinoin. Jouduin itse muuttamaan YLE:n uutisille maanantain aikana seuraavaksi aamuksi tekemääni radiojuttuakin vielä loppuillasta, mutta tein sen iloisin mielin, sillä uutinen oli hyvä ja toivoa antava.

Toiveikas tunnelma kesti tasan yhden yön tiistaiaamuun: Aamun uutiskuvat kertoivat, miten sadat poliisit olivat vallanneet Taksimin aukion, julkilausuttuna tarkoituksenaan puhdistaa alue julisteista ja kojuista. Aukion edellisillan juhlallinen ja iloinen tunnelma oli tiessään ja se muistutti yhtäkkiä sotatannerta. Soitin muutamille ystävilleni paikan päälle, he kertoivat useista loukkaantuneista, ambulanssein sairaalaan viedyistä, viereisen Gezi-puiston ensiaputeltan ruuhkasta - taustalta kuului kiljuntaa, hälinää ja laukauksia muistuttavia ääniä.

Koko tiistai sujui sekavissa tunnelmissa. Jotkut mielenosoittajista alkoivat tapella poliisia vastaan heitellen kiviä ja molotovin cocktaileja, toiset yrittivät ripustaa kylttejään uudestaan. Valtaosa protestoijista pysyi kuitenkin yhä rauhallisena. Sosiaalisessa mediassa ja nettilehdissä liikkui huhuja ja 'todisteita' riehumaan palkatuista mielenosoittajista, 'provosoijista'. Isot joukot mielenosoittajia kerääntyivät aina uudelleen ja uudelleen Taksimille, kunnes poliisi palasi ja heitti pippuri- ja kyynelkaasua ja ilmeisesti käytti myös kumiluoteja. Aika ajoin koko Taksimin alue peittyi sankkaan kyynelkaasupilveen.

Poliisi ja Istanbulin kuvernööri olivat luvanneet, ettei Taksimin viereiseen Gezi-puistoon hyökätä mutta sinne satoi useiden silminnäkijähavaintojen mukaan runsaasti kaasupatruunoita. Yksi kaasuhyökkäyksistä tuli juuri, kun Gezi-puiston protestin aloittanut yhdistys piti tiedotustilaisuuttaan, kuten ilmenee tästä Guardian-lehdessä julkaistusta kirjoituksestakin. Illan tullen Taksimilta sammutettiin valot ja aukiota valaisivat vain palavat autot ja romukasat. Jonkin kanavan uutiskuvat näyttivät poliisin repimässä myös puiston puolella mielenosoittajien telttoja.

Turkin lääkäriliiton (Türk Tabipleri Birliği) mukaan loukkaantuneita oli useita satoja, tiistain tapahtumat nostivat kaksi viikkoa sitten alkaneen liikehdinnän aikana loukkaantuneiden määrän jo viiteen tuhanteen. Sama liitto vetosi eilen poliisiin, että sen on lopetettava kyynelkaasun käyttäminen: Taksimin alueella, Beyoğlun kaupunginosassa, asuu valtavasti ihmisiä, jotka ovat saaneet myrkyllistä kaasua koteihinsa ja eivät pääse sen haitallisia vaikutuksia pakoon minnekään.

Myös ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch tuomitsi välittömästi kaasun käytön Taksimin 'siivoamisessa' täysin ylimitoitettuna; Ylipäänsä mielenosoituskylttien ja -kojujen poistaminen ei järjestön mukaan ole pätevä syy viranomaisille puuttua voimakeinoin rauhallisesti sujuvaan mielenosoitukseen.
- Kyynelkaasun käyttö vastaan kymmeniä tuhansia mielenosoittajia Taksim-aukiolla ei tule lopettamaan kriisiä. Jos Turkki haluaa tulla luetuksi oikeuksia kunnioittavien valtioiden joukkoon,on poliisin väkivallan loputtava ja hallituksen puhuttava mielenosoittajien kanssa, sanoi HRW:n Turkin edustaja Emma Sinclair-Webb tänään lähetetyssä tiedotteessa.*

Tilanne näyttää kaikkea muuta kuin lupaavalta ennen pääministerin ja mielenosoittajien edustajien tapaamista: Ainakin kaksi tapaamiseen kutsutuista on kieltäytynyt siitä tiistain väkivaltaisten tapahtumien takia. Olen myös nähnyt paljon kommentteja siitä, että tapaamiseen kutsutut eivät ole niitä, joiden siellä pitäisi olla - Gezi-puiston protestit aloittanutta yhdistystäkään ei ole kutsuttu. Pääministerin tapaamien joukossa on joitakin julkisuuden henkilöitä, jotka ovat tukeneet protestia - tosin yksi heistä, Hülya Avşar, totesi vasta muutama päivä sitten, että taiteilijoiden ei edes tulisi mennä Taksimille, vaan pysytellä puolueettomina.

Tiistain aikana tapahtui Taksimin lisäksi myös Istanbulin oikeustalolla: Noin satapäinen joukko asianajajia osoitti mieltään suuren rakennuksen eteisaulassa. Mielenosoitus oli järjestetty Gezi-puiston protesteja tukeneiden, kahden asianajajan pidättämisen takia. Täysin rauhanomaisesti sujuneen mielenosoituksen keskelle saapui yhtäkkiä kymmeniä mellakkapoliiseja, jotka raahasivat asianajajia väkisin mukaansa ja veivät heistä kymmeniä mukanaan Istanbulin pääpoliisiasemalle. Nettiin levinneistä videopätkistä näkyy paikalla olleiden viha ja järkytys.

(Pilapiirroksessa kiinniotettu huutaa: Tahdon asianajajani! Asianajaja vierestä sanoo: Terve! Mustaa huumoria, en oikein pysty päättämään itkettääkö vai naurattaako se tällä hetkellä enemmän.)

Kaiken tiistaisen sekamelskan jälkeen olo oli jälleen kerran epäuskoinen. Mitä tapahtui alle vuorokaudessa pienelle toivonkipinälle? Miksi hallitus antaa viestiä saman vuorokauden aikana neuvottelujen aloittamisesta mutta toimii muuten, kuin olisi sodassa omia kansalaisiaan vastaan? Onko enää mitään toivoa rauhanomaiseen ratkaisuun? Eri kansainvälisissä medioissa on ollut erinomaisia analyysejä tilanteesta, ei ehkä suoria vastauksia kysymyksiin, mutta jonkinlaista selitystä tarjoavia kuitenkin. Voin linkittää niitä johonkin seuraavista kirjoituksistani.

Tuo orastavat toiveet murskannut, sekasortoinen tiistai päättyi jälleen kotikadullani vilkkuviin valoihin ja kattiloiden kilkatukseen. Nyt meteli ja välke oli kovempaa ja kesti pidempään kuin ehkä minään muuna päivänä näiden jo kolmatta viikkoa jatkuvien mielenosoitusten aikana.

- - - - - - - - - - -
* Kaikki suomennokset kirjoittajan omia, ellei toisin mainita.

Erinomaisesti kiteytetty:

“This is not about secularists versus Islamists, it’s about pluralism versus authoritarianism”

Lainaus 'ulkomaiselta diplomaatilta', joka oli puhunut The Economist -lehdelle.

Turkissa meneillään olevat mielenosoitukset ovat muutos ja käännekohta sitenkin, että kyseessä ei ole (ainakaan pelkästään) Turkin yhteiskunnan jakautuminen uskonnollisiin ja maallisiin, vaan kyseessä on monimuotoisuuden taistelu autoritäärisyyttä vastaan. 

TV vaikeni

Reilu viikko sitten näin uutisista, että pieni ja rauhanomainen Gezi-puiston mielenosoitus oli hajoitettu väkivaltaisesti. Poliisi oli käyttänyt kyynelkaasua ja polttanut nukkuvien ihmisten telttoja. Uutisessa ei ollut ikävä kyllä mitään kovin uutta, sillä viimeaikoina poliisin otteet ovat olleet täällä tapetilla - hiljattain poliisi hajoitti samalla tyylillä Istiklal-kadun vanhaa elokuvateatterin säästämään pyrkineen, rauhanomaisen mielenosoituksen.

Tällä kertaa asia tuntui erilaiselta, sillä kyseessä oli kuitenkin yhden Turkin tasavallan historiallisista keskuspaikoista, Istanbulin Taksim-aukion laaja muutostyö. Pian kuulin myös, miten rajusti ja vähättelevästi pääministeri asiaa kommentoi ja asiasta alkoi tulla inhottava tunne. Soitin muutamille ystäville ja pohdimme ihmeissämme ja huolissammekin, että mitäköhän tästä seuraa.

Jo tuona perjantaina meno mielenosoituksissa yltyi yli kaikkien odotusten. Ihmisiä tuli keskellä päivää joka puolelta Istanbulia osoittamaan mieltään Gezi-puistoon ja Taksim-aukiolle. Kaikki sujui rauhanomaisesti, kunnes poliisi avasi vesitykkinsä ja alkoi ampua kyynelkaasulla väkijoukkoa lähietäisyydeltä. Mielenosoitus hajosi mutta ihmiset eivät antaneet periksi ja kerääntyivät takaisin entistä sankemmin joukoin Taksimille. Jälleen kirkkaassa päivänvalossa poliisi ampui kaasua ja vettä suoraan päin väkijoukkoa ja yksittäisiä ihmisiä. 

Joitakin näistä tapahtumista me Turkissa asuvat pystyimme vielä seuraamaan paikallisesta televisiosta, esimerkiksi yksityisen NTV-kanavan uutisista. Mutta sitten... Facebook-kavereiden ja Istanbulin kansainvälisten toimittajien meililistan kautta alkoi valjeta karu todellisuus: Kun valtakanavat palasivatkin pyörittämään kuka mitäkin viikonloppuohjelmaa, niin ystävät, kaverit ja kollegat kertoivat toisesta todellisuudesta: Ihmiset olivat kaduilla ympärin Turkin, mielenosoituksia hajoitettiin väkivaltaisesti, loukkaantuneita oli kymmeniä, ellei satoja. Lääkäreiltä tuli meililstallemme tietoa sairaaloiden sisään ammutuista kyynelkaasupanoksista. Monet kertoivat myös syrjäisempien kaupunginosien liikehdinnästä.

En muista ikinä kokeneeni vastaavaa typerryttävää tunnetta, kuin reilu viikko sitten lauantaiaamuna. Ristiriita sosiaalisesta mediasta ja ystäviltäni kuulemani ja televisiosta näkemäni välillä oli valtava; Turkissa virallinen todellisuus näytti yhtäkkiä hyvin erilaiselta kadun todellisuuteen verrattuna. Tiesin toki aiemmin Turkin sananvapauden monista ongelmista mutta ongelmien laajuus ja vakavuus paljastui kuin iskusta: Kymmenet tuhannet olivat kaduilla ympäri maan mutta jopa hallitukselle kriittisimmät televisiokanavat vaikenivat täysin tapahtumista.

Lähes täydellisen mediapimennon symboliksi nousivat surkuhupaisasti pingviinit. Kun Turkissa olivat meneillään laajimmat mielenosoitukset vähintään vuosikymmeneen, niin Turkin CNN-kanava lähetti pingviini-dokumenttia! Samaan aikaan CNN:n kansainvälinen uutiskanava kertoi näytti jo laajasti kuvaa Turkin mellakoista. Koskettava ja karu video asiasta. leviää sosiaalisessa mediassa - se on toki dramatisoitu musiikin ja editoinnin keinoin mutta kuvat ja tapahtumat ovat täyttä totta. 

Sana kulki kuitenkin nopeasti netissä. Täysin televisiokaan ei vaiennut, esimerkiksi pieni Halk TV -kanava näytti tapahtumia livenä ja sitä seuraamalla sai nähdä ainakin vähän todellista kuvaa kaduilta. Siltä osalta turkkilaisia, joka on pelkän paikallisen TV-tarjonnan varassa jäi kuitenkin näkemättä koko asian laajuus. Edes lauantaiaamuinen tuhansien ihmisten marssi pitkin Bosporin siltaa Taksimille mielenosoittajia tukemaan ei päässyt lähetyksiin - hiljaisena uutispäivänä jopa jonkun pienen ryhmän pääsy kävelyltä kielletylle sillalle saattaa ylittää uutiskynnyksen.

Taksimilla mielenosoitusten ensimmäisenä viikonloppuna töissä olleet kollegani kertoivat, että mediapimento oli yksi tärkeimmistä asioista, jonka mielenosoittajat nostivat esiin. Ihmiset olivat järkyttyneitä ja pettyneitä siitä, että heidän protestiaan - suurta osaa Turkin kansasta koskettanutta protestia - ei millään tavalla noteerattu TV-kanavilla. Luulen, että monelle tuli sama ajatus mieleen, kuin itselleni: Jos sensuuri ja painostus sekä niiden aiheuttama itsesensuuri on Turkissa tällä tasolla, niin mitä kaikkea muuta jätetäänkään kertomatta?

Ihmiset saivat pian tarpeeksi hyvin valikoiden tai ei lainkaan asioista uutisoivista TV-kanavista ja tuhansien ihmisten joukko kerääntyi NTV-kanavan eteen. Mielestäni oli suuri helpotus, kun kanava vihdoin taipui väkijoukon vaatimusten ja kanavilta protestiksi irtisanoutuneiden edessä. Kanavan johto pyysi anteeksi ja uutisointi muuttui normaalimmaksi ja mielenosoituksia alettiin näyttää paljon avoimemmalla tavalla. Tänään NTV lähettää tunnein välein uutisia tapahtumien kulusta. Silti yhä monen mielestä uutisointi on ollut hyvin varovaista ja valikoivaa ja esimerkiksi polttavia aiheita, kuten poliisin käyttämää väkivaltaa ei ole käsitelty avoimesti.

Sosiaalinen media on ollut kultaakin kalliimpi tiedonlähde. Toki erityisesti toimittajien mutta kaikkien muidenkin täytyy suhtautua myös varauksella siellä lähetettäviin kuviin ja tietoihin, kuvamanipulaatiota ja valheellista tietoa liikkuu myös. Kuitenkin Twitterin ja Facebookin ja myös Youtuben rooli on ollut niin tärkeä asioista monipuolisemman kuvan saamisessa, etten edes uskalla kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos 'somea' ei olisi olemassa.

Siksikin hiljattain tulleet uutiset ovat olleet sokki: Poliisiväkivallasta twiitanneita nuoria pidätettiin Turkin suurimpiin kuuluvassa kaupungissa Izmirissä. Aluksi kerrottiin, että twiiteissä olisi ollut yllytystä väkivaltaan tai muuta rikollista sisältöä mutta pian selvisi, että pääosa nuorista oli vain jakanut ottamiaan tai muiden ottamia kuvia poliisista repimässä nuorta naista hiuksista tai muista poliisiväkivaltaa sisältävistä tilanteista. Taraf-lehti otsikoi seuraavana päivänä: Twitterissä jakaminen on rikos. Pidätykset tulivat sen jälkeen, kun pääministeri Erdoğan oli puheessaan lausunut, että sosiaalinen media on ongelma yhteiskunnissa. Myöhemmin myös Adanassa on pidätetty Facebookissa ja Twitterissä tietoa ja kuvia jakaneita ihmisiä.

Tuona samaisena lauantaiaamuna viikko sitten, osittain juuri median ja tosielämän ristiriidan takia lähetin ystävälleni tekstiviestin. Kirjoitin siinä, että mielestäni tässä kaikessa on käännekohdan tuntua. En tarkoita sillä hallituksen kaatumista tai mitään muutakaan yhtä dramaattista mutta uskoin kirjoittaessani ja uskon edelleen, että tapahtumat ovat alku uudelle vaiheelle Turkissa - toivottavasti korjausliikkeelle takaisin demokratisoitumisen rauhanomaiselle raiteelle. Ikävä kyllä pääministeri Erdoğanin viimeisimmät kommentit eivät anna kovin paljoa toivoa pikaisesta ja toimivasta ratkaisusta.

Mistä kaikki alkoi?

Niin suomalaiset kuin muutkin kansainväliset uutisvälineet ovat viime päivinä tiivistäneet Turkissa nyt meneillään olevat tapahtumat alkaneeksi edellisessä tekstissä mainitsemani Gezi-puistoa suojelevasta liikkeestä. Gezi-puisto on alun lisäksi myös viimeinen pisara, jonka takia malja nyt kuohuu ylitse.

Kun poliisi sai käskyn hajoittaa Gezi-puiston rauhanomainen mielenosoitus voimakeinoin (vielä toistaiseksi varmistamattomalta taholta), oli suuressa osassa kansaa jo valmiiksi muhimassa valtava määrä polttoainetta mielenosoituksiin: Tyytymättömyyttä, epäreiluuden tunnetta, huolta oman elämäntilan kapenemisesta ja vastenmielisyyttä pääministerin itsevaltaisten ja poliisin väkivaltaisten otteiden lisääntymisestä.

Ennen oman äitiyslomani alkamista tein useita juttuja erilaisista sanan- ja ajattelunvapauden loukkauksista Turkissa: Joskus olivat vuorossa pidätetyt opiskelijat toisinaan taas kerroin Turkin vankiloissa olevista toimittajista. Haastatteluissani sekä itse asian kokeneet että ihmisoikeustarkkailijat sanoivat samaa: Hallitus painostaa toisinajattelijoita ja käyttää vapaatulkintaisia terrorismin vastaisia lakeja milloin minkäkin vastarinnan tukahduttamiseen. Kehitys on viime vuosina ollut huolestuttava monien Turkin demokratisoitumista seuraavien mielestä. Harmi, sillä Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) aloitti nyt jo yli 10 vuotta kestäneen valtakautensa reippain demokratisoimisottein ja sai työstään paljon kiitosta niin Turkin sisällä kuin kansainvälisestikin.

Lisäksi nyt mieltään osoittavia ihmisiä painaa elämäntyylikysymys, joka myös on viiden Istanbulin-vuoteni aikana noussut useasti juttujen aiheeksi. Turkin maallistunut kansanosa kokee, että sen elämäntapa on jatkuvan paineen, morkkaamisen ja rajoittamisen alla. Alkoholin hinta, käyttö ja sen tarjoilupaikat, suhtautuminen julksiin hellyydenosoituksiin, syntyvyyden säännöstelyn vaikeuttamisyritykset ja muut yksityisen elämänalaan kajoavat kommentit ja muutokset lainsäädänössä ovat alkaneet viime vuosina ahdistaa yhä useampia.

Ja sitten ovat megalomaaniset rakennushankkeet, joiden valmistelu ja ympäristöarvioinnit ovat olleet puutteellisia ja monelta kantilta hankkeet on viety yksinvaltaisesti lävitse. Kaakkois-Turkissa patohankkeen takia on uhan alla vuosituhansia vanha Hasankeyfin kaupunki, Istanbuliin rakennetaan kolmatta siltaa, kolmatta lentokenttää ja ainakin suunnitelmissa on halkaista kaupungin Euroopan puoli 'Istanbulin kanava' -hankkeella, eli tavallaan keinotekoisella toisella Bosporin-salmella. Hankkeiden yhteydessä liikkuu paljon myös huhuja laajamittaisesta korruptiosta ja kotiinpäin vetämisestä mutta nämä ovat yksi aihealue, jota itse en tunne ja jota hyvin rajallisesti Turkin mediassa käsitellään.

Kaikki yllämainitsemani tulee tarjoiltuna hyvin tylyssä paketissa usein pääministeri Erdoğanin suusta. Huippuunsa hänen kommenttinsa ovat mielestäni nousseet parhaillaan meneillään olevan liikehdinnän yhteydessä. Erdoğan on käytännössä niputtanut kaikki mielenosoittajat marginaaliseksi sakiksi, jonka vaatimuksilla ei ole sijaa, koska hänen Oikeus ja kehitys -puolueensa (AKP) on saanut edellisissä vaaleissa 50 prosentin kannatuksen. (Kuuntelin yhtä tiedotustilaisuuksista livenä ja olo oli samanaikaisesti epäuskoinen ja absurdi - MIKSI pääministeri heittää bensaa tuleen tällä tavalla?)

Turkissa tunnelma on ollut mielestäni viime päivinä jollakin tavalla hermostunut mutta myös juhlava. Pitkään muhineesta tyytymättömyydestä vaikeneminen on ohitse ja suuri osa turkkilaisista on päässyt ilmaisemaan kantansa hallituksen autoritäärisenä pitämäänsä politiikkaa kohtaan. Tyytymättömyys ja osin epätoivokin on nyt huudettu julki Istanbulin Taksim-aukiolla, josta se on kaikunut läpi koko Turkin suureen osaan muutakin maailmaa.

Tosin Turkissa tieto tapahtumista ei ole kulkenut aivan mielenosoittajien ja heidän kannattajiensa toivomalla tavalla. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Nyt on pakko alkaa blogata!

Niinhän siinä sitten kävi, että suunnitelmat blogin aloittamisesta 'sitten kun kaikki on valmista' täytyy heittää romukoppaan. Kotikaupungissani Istanbulissa ja muualla Turkissa tapahtuu koko ajan niin paljon, että en osaa äitiyslomasta huolimatta oikein pitää ajatuksiani irti päivän politiikasta enkä sormiani tietokoneen näppikseltä - on siis pakko tulla jakamaan ajatuksia, tietoa ja tunnelmia tänne blogiin.

Luvassa siis asiaa Turkista, lähipäivinä erityisesti laajaksi levinneistä mielenosoituksista. Katsotaan sitten vähitellen, minkälainen kokonaisuus tästä muotoutuu.

Alla kuva tältä aamulta Istanbulin keskustan Taksim-aukiolle johtavalta tieltä. 

Vasemmalla oli aiemmin kahviloita ja kaljabaareja ja mieletön määrä ihmisiä ja busseja tuli ja meni, niin kaupungin sisäistä liikennettä kuin lentokenttäkuljetuksiakin. Pitkälle ehtineet Taksimin muutostyöt, joita vastaan täällä nyt siis protestoidaan, ehtivät aivan baarien yläpuolella sijaitsevan Gezi-puiston laidalle, ennen kuin ryhmä mielenosoittajia pysäytti puskutraktorit. 

Siitä alkoivat tapahtumat, jotka ovat päivästä toiseen laajenneet ja muuttuneet massiivisiksi protesteiksi Turkin hallitusta ja sen pääministeriä, Recep Tayyip Erdoğania vastaan. Mutta kaikesta siitä enemmän pikapuoliin - tervetuloa seuraamaan!

(Pahoittelut muuten mahdollisista ja todennäköisistä tökeryyksistä tekniikan puolella, en ole käyttänyt Bloggeria aiemmin, tehdessä varmaan opin minäkin.)