Sadat ja nyt jo tuhannet siirrot poliisien viroissa eivät riittäneet. Nyt puhdistusoperaatio on levinnyt yhä laajemmin myös oikeuslaitokseen - kun hallituspuolue AKP ei saanut lävitse lakiehdotustaan koskien tuomarit ja syyttäjät nimittävää neuvostoa (HSYK), muutettiin sen rakennetta ohitse poliittisen päätöksenteon, tuoden omia liittolaisia neuvoston tärkeille paikoille.
Tulos näkyi heti seuraavana päivänä: Uusia jäseniä sisältävä neuvosto siirsi 19 syyttäjää ja yhden tuomarin viroistaan. Heidän joukossaan on '17. joulukuuta' -korruptio-operaation aloittanut pääsyyttäjä ja myös vallankaappausoikeudenkäynti Ergenekonin syyttäjiä. Joukkoon mahtui myös muiden tähän laajaan vyyhtiin yhdistettyjen oikeusjuttujen syyttäjiä, joten on selvää, että kyseessä on hallituksen toteuttama oikeuslaitoksen puhdistusoperaatio.
Lähes samanaikaisesti tuli tieto, että korruptiotutkinnan 'kolmannen aallon' yhteydessä annetut pidätysmääräykset on peruttu. Määräys oli annettu yli 40 vaikutusvaltaisesta henkilöstä Turkin liike-elämässä, heidän joukossaan pääministerin poika Bilal Erdoğan. Uusi oikeusministeri Bekir Bozdağ tosin väittää uutisia siinä mielessä valheellisiksi, ettei Bilal Erdoğanista olisi ylipäätään edes ollut pidätysmääräystä.
Totuus on aina suhteellinen käsite mutta näinä päivinä Turkissa sitä väännellään niin monelta taholta, että oikeiden tapahtumien erottaminen sepitetyistä on vähintään hankalaa, ellei mahdotonta. Kehitys on pelottavaa. Viime viikkojen tapahtumien valossa ainakin se on päivänselvää, että vallankäyttö on demokratian vastaista ja järjestelmää viedään rankalla kädellä kohti yksinvaltaisempaa hallintoa.
Tämänpäiväinen Economist-lehtikin kirjoittaa muuten tapahtumista ja siitä, miten ne syövät Turkin mahdollisuuksia EU-jäsenyyteen. Kirjoituksen kommenttiosiossa nimimerkki Objektin kirjoittaa (vapaasti suomennettuna) EU:n roolista:
- EU:lla on vastuunsa sotkussa. Te teitte yhteistyötä Erdoğanin kanssa vuosikausia ja piditte häntä 'uudistajana' 11 vuotta kestäneellä valtakaudella. Rohkaisitte häntä tekemään armeijasta voimattoman ja hän käytti tilaisuuden tukahduttaakseen opposition. Nyt ette voi vain Erdoğanin autoritaarisuuden perusteella potkaista Turkkia ulos EU:sta ja yhä vain lisää rangaista Turkin modernia ja maallista kansanosaa.
Kirjoittaja jatkaa vielä, että Gezi-mielenosoituksissa juuri tämä kansanosa nähtiin kaduilla ja EU:n olisi tuolloin pitänyt paljon voimakkaammin tuomita mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja astua aidosti modernin ja demokraattisen Turkin puolelle. Sitähän EU Turkilta vaatii ja odottaa.
Kirjoitin itse aiheesta tähän blogiin Gezi-mielenosoitusten aikaan: Mielestäni silloin ja nytkään ei ole oikea aika jättää Turkkia yksin - juuri kuten kommenttiosioon kirjoittanut 'Objektin' sanoo, se tuntuisi rangaistukselta maallisuutta ja demokratiaa haluavaa kansanosaa kohtaan. Löyhästi tähän liittyen luin hiljattain mielenkiintoisen kommentin uutistomisto Reutersin haastattelemalta professorilta
- Uusi sukupolvi, niin Gülenin liikkeen kuin oppositiopuolue CHP:nkin ovat globaaleja, kannattavat Euroopan unionia ja demokratiaa, he tietävät voivansa työskennellä yhdessä, sanoi uutistoimiston haastattelema politiikan professori Koray Çalışkan.
Eli valtataistoa käyvät Turkin hallinnossa tällä hetkellä kaksi poliittiseen islamiin nojaavaa liikettä, hallituspuolue AKP ja 'rinnakkaisvaltioksi' heidän nimittämänsä Gülenin kannattajat. Lähestyvissä maaliskuun paikallisvaaleissa Gülenin kannattajat tuskin enää tulevat äänestämään AKP:tä ja tosiaan professori Çalışkanin mielestä Gülenin nuoret kannattajat saattaisivat jopa liittoutua CHP:n nuorten kannattajien kanssa - ja ehkä taktisesti äänestää CHP:tä. Se merkitsisi todennäköisesti ainakin Istanbulissa ja ehkä jopa pääkaupunki Ankarassa vallan siirtymistä AKP:ltä oppositiolle, minkä on Turkin julkisessa keskustelussa arveltu johtavan aikaistettuihin parlamenttivaaleihin. Olisiko tässä toivo Turkin huolestuttavan kehityksen katkaisemiseksi?
Vielä muutama kuukausi sitten AKP:n putoaminen vallasta näytti mahdottomalta ja kannatuskin oli mittausten mukaan noin 50 prosenttia. Korruptiovyyhden ja sisäisen valtataistelun jälkeen kannatus on selvästi pudonnut, se on viimeisimmän mittauksen mukaan noin 40 prosenttia. Valtakunnallisissa vaaleissa AKP siis voittaisi yhä.
Turkissa äänimäärät ja eri puolueiden kannatukset ovat perinteisesti voineet muuttua hyvinkin nopeasti ja radikaalisti, joten mikään ei tietysti ole mahdotonta. Yhä ihmiset kuitenkin täällä kokevat, että kunnon vaihtoehtoa AKP:lle ei ole. Toisaalta AKP:kin perustettiin vain vuosi ennen sen ensimmäistä vaalivoittoa vuonna 2002. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste demokratia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste demokratia. Näytä kaikki tekstit
perjantai 17. tammikuuta 2014
tiistai 14. tammikuuta 2014
Karatepotkuja ja huivitettu transseksuaali
Täällä Turkissa uutisagendaa hallitsi viikonloppuna parlamentin lakivaliokunnan kokous. Koko viikonlopulle venynyt kokous käsitteli korruptiojupakan tämän hetkistä kuumaa perunaa: Lakiehdotusta, jolla halutaan muutoksia tuomarien ja syyttäjien korkeaan neuvostoon (HSYK), eli neuvostoon, joka nimittää Turkin tuomarit ja syyttäjät. Hallituspuolue AKP on korruptiojupakan keskellä esittänyt neuvoston rakennetta muutettavan niin, että hallitukselle tulisi lisää valtaa sen nimityksiin.
Ehdotus on huolestuttava, eikä missään tapauksessa Turkin oikeusjärjestelmän demokraattisuutta lisäävä. Euroopan komissio ilmaisi maanantaina huolensa ehdotetusta muutoksesta ja toivoi Turkin keskustelevan siitä EU:n edustajien kanssa ennen sen viemistä parlamenttiin. Asiantuntijoiden mukaan nyt ehdotut muutokset kun mitätöisivät nelisen vuotta sitten tehdyt, EU:n tuolloin kiittelemät muutokset Turkin oikeusjärjestelmän demokratisoimiseksi.
Muutosehdotuksen ovat todenneet Turkin perustuslain vastaiseksi myös monet oikeusoppineet täällä ja sen pelätään vievän Turkkia kohti autoritääristä järjestelmää - huoli, jota täällä on ilmaistu yhä useammin kesän jälkeen, jolloin hallituksenvastaiset mielenosoitukset osittain romuttivat maan mediat vallannutta itsesensuuria ja yleistä pelon ilmapiiriä.
Takaisin viikonloppuiseen lakivaliokunnan kokoukseen: Tunteet pääsivät nimittäin siellä hieman kuumenemaan. Kokouksesta julkisuuteen levinneessä videopätkässä näkyy muun muassa nyrkin heiluttamista, huutamista, lentäviä esineitä (mappeja, vesipullo ja iPad) ja ehkä kaiken kruununa erään edustajan hyppy pöydälle ja sieltä tempaistu ilmapotku.
Erdoğan kommentoi sunnuntaina tapahtumaa toimittajille ja luonnehti lakiuudistuksen vastustajia 'militanteiksi'. Parlamenttitappelu puhkesi, kun asianajajaliiton puheenjohtaja Ömer Faruk Eminağaoğlu ilmaantui paikalle ja halusi lukea vetoomuksen, jossa julistaa neuvostoon ehdotetut muutokset perustuslain vastaisiksi.
- Pyrkiköön kansanedustajaksi, jos haluaa näissä tilaisuuksissa puhua, jyrisi pääministeri toimittajille. Hän tuomitsi oppositiopuolueen edustajien pullon- ja kansionheittelyt mutta oman puolueen edustajan karatepotku oli ilmeisesti jäänyt huomaamatta, koska pääministeri ei sitä maininnut lainkaan.
Poliittisesti tapahtumarikkaaseen sunnuntaihin osui myös yksi muslimien juhlapyhistä. Juhlan kunniaksi maan yksi tunnetuimmista iskelmälaulajista ja esiintyjistä, Bülent Ersoy, lauloi omaa nimeä kantavassa showssaan yleensä paljon uskonnollisemmissa tilaisuuksissa kuultua perinteistä islamilaista musiikkia. Ersoy on transseksuaali, joka on elänyt pitkään Euroopassa, jossa myös teetti sukupuolenvaihtoleikkauksensa naiseksi 80-luvun alkupuolella. Turkissa vallankaappauksen jälkeen 80-luvulla transvestiittien ja transseksuaalien julkinen esiintyminen oli kielletty mutta nykyään heidän shownsa ovat sallittuja ja suosittuja.
Myös Ersoy tosiaan esiintyy edelleen ja tunnetaan myös mahtavasta meikistään ja seksikkäistä esiintymisasuistaan. Siksi monella meni sunnuntaina pasmat sekaisin television avattuaan: Ersoy esiintyi ohjelmassaan islamilaiseen päähuiviin pukeutuneena! Ohjelmassa myös esitettiin pääministerin kanssa valtataistelua käyvän Gülenin runo, paikallisten lehtien mukaan Ersoy lauloi mukana omalta paikaltaan. Halusiko Ersoy ilmaista avoimen tukensa Gülenille? Vai poliittiselle islamille ylipäänsä?
Turkki on kyllä mahtava maa. Vallan islamisteilta kaapannut armeija ja sen luoma hallinto kielsivät transvestiittien showt vuosikymmeneksi. Kun islamilaisempi ja demokraattisempi hallinto tuli valtaan, alkoivat asiat vähitellen aueta ja oikeuksia tulla vähemmistöillekin, jonka jälkeen myös Bülent Ersoy on pystynyt avoimesti ja vapaasti luomaan Turkissa uraansa. Kun maa nyt kärsii valtiokriisistä, joka suurilta osin johtuu kahden eri poliittista islamia edustavan tahon valtataistelusta, osoittaa transseksuaali tukeaan näistä toiselle pukeutuen poliittista painoarvoa valtavasti tässä maassa kantavaan päähuiviin. Vai onko kyseessä sittenkin vain huomion herättämisen taidon osaavan esiintyjän temppu?
Tämän kaiken kuohunnan keskellä on hyvin hiljaa ollut presidentti Abdullah Gül, hänkin siis hallituspuolue AKP:n perustajajäseniä. Hänestä on jopa toivottu maltillisempaa ja aidosti demokratian arvoja kunnioittavaa johtajaa Erdoğanin tilalle Turkin johtoon. Presidentti on tähän mennessä lähinnä tyytynyt lausumaan muutamia rauhoittavia kommentteja koko tilanteesta ja ollut sillä kannalla, että mitään korruptiota ei tulla hyväksymään tai piilottamaan ja että asiat on ratkaistava avoimesti neuvottelemalla.
Maanantaina iltapäivällä Gül kutsui luokseen yksi kerrallaan kaikkien puolueiden johtajat ja illalla myös pääministeri Erdoğanin, keskustellakseen kiistellystä lakiehdotuksesta neuvoston muuttamiseksi. Aamun Hürriyet-lehden mukaan neuvotteluissa saavutettiin sopimus ja lakiehdotus on laitetty hyllylle. Sen eteenpäin viemiseksi tarvitaan perustuslakimuutos, jota oikeusministeri tulee pian esittämään. Gül lausui tapaamisten jälkeen, että toivoo hallituksen ja opposition 'ottavan asiassa yhteisiä askeleita' ja että sen myötä maan jännittynyt ilmapiiri alkaa helpottaa.
Presidentin tapaamisissa olikin ensimmäistä kertaa jotakin järjen ääntä sitten viikonlopun karatepotkun ja huivitetun transseksuaalin aikaansaaman kuhinan. Tiistaiaamu ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle ennen seuraavan uutispommin putoamista ja tapahtumien taas ottaessa kierroksia: Poliisi teki aamulla rynnäkön hallitusta lähellä olevan, islamistisen avustusjärjestö IHH:n toimistoon ja avustustavaroita sisältävään varastoon Kilisissä, Syyrian rajalla.
Ensimmäiset tiedot asiasta levisivät paikallisiin uutisiin vasta tätä kirjoittaessa. IHH-avustusjärjestö on noussut jo aiemmin esiin korruptiojupakkaan, tai ainakin Gülenin liikkeen ja AKP:n väliseen valtataistoon liittyen. Mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa.
Ehdotus on huolestuttava, eikä missään tapauksessa Turkin oikeusjärjestelmän demokraattisuutta lisäävä. Euroopan komissio ilmaisi maanantaina huolensa ehdotetusta muutoksesta ja toivoi Turkin keskustelevan siitä EU:n edustajien kanssa ennen sen viemistä parlamenttiin. Asiantuntijoiden mukaan nyt ehdotut muutokset kun mitätöisivät nelisen vuotta sitten tehdyt, EU:n tuolloin kiittelemät muutokset Turkin oikeusjärjestelmän demokratisoimiseksi.
Muutosehdotuksen ovat todenneet Turkin perustuslain vastaiseksi myös monet oikeusoppineet täällä ja sen pelätään vievän Turkkia kohti autoritääristä järjestelmää - huoli, jota täällä on ilmaistu yhä useammin kesän jälkeen, jolloin hallituksenvastaiset mielenosoitukset osittain romuttivat maan mediat vallannutta itsesensuuria ja yleistä pelon ilmapiiriä.
Takaisin viikonloppuiseen lakivaliokunnan kokoukseen: Tunteet pääsivät nimittäin siellä hieman kuumenemaan. Kokouksesta julkisuuteen levinneessä videopätkässä näkyy muun muassa nyrkin heiluttamista, huutamista, lentäviä esineitä (mappeja, vesipullo ja iPad) ja ehkä kaiken kruununa erään edustajan hyppy pöydälle ja sieltä tempaistu ilmapotku.
Erdoğan kommentoi sunnuntaina tapahtumaa toimittajille ja luonnehti lakiuudistuksen vastustajia 'militanteiksi'. Parlamenttitappelu puhkesi, kun asianajajaliiton puheenjohtaja Ömer Faruk Eminağaoğlu ilmaantui paikalle ja halusi lukea vetoomuksen, jossa julistaa neuvostoon ehdotetut muutokset perustuslain vastaisiksi.
- Pyrkiköön kansanedustajaksi, jos haluaa näissä tilaisuuksissa puhua, jyrisi pääministeri toimittajille. Hän tuomitsi oppositiopuolueen edustajien pullon- ja kansionheittelyt mutta oman puolueen edustajan karatepotku oli ilmeisesti jäänyt huomaamatta, koska pääministeri ei sitä maininnut lainkaan.
Poliittisesti tapahtumarikkaaseen sunnuntaihin osui myös yksi muslimien juhlapyhistä. Juhlan kunniaksi maan yksi tunnetuimmista iskelmälaulajista ja esiintyjistä, Bülent Ersoy, lauloi omaa nimeä kantavassa showssaan yleensä paljon uskonnollisemmissa tilaisuuksissa kuultua perinteistä islamilaista musiikkia. Ersoy on transseksuaali, joka on elänyt pitkään Euroopassa, jossa myös teetti sukupuolenvaihtoleikkauksensa naiseksi 80-luvun alkupuolella. Turkissa vallankaappauksen jälkeen 80-luvulla transvestiittien ja transseksuaalien julkinen esiintyminen oli kielletty mutta nykyään heidän shownsa ovat sallittuja ja suosittuja.
Myös Ersoy tosiaan esiintyy edelleen ja tunnetaan myös mahtavasta meikistään ja seksikkäistä esiintymisasuistaan. Siksi monella meni sunnuntaina pasmat sekaisin television avattuaan: Ersoy esiintyi ohjelmassaan islamilaiseen päähuiviin pukeutuneena! Ohjelmassa myös esitettiin pääministerin kanssa valtataistelua käyvän Gülenin runo, paikallisten lehtien mukaan Ersoy lauloi mukana omalta paikaltaan. Halusiko Ersoy ilmaista avoimen tukensa Gülenille? Vai poliittiselle islamille ylipäänsä?
Turkki on kyllä mahtava maa. Vallan islamisteilta kaapannut armeija ja sen luoma hallinto kielsivät transvestiittien showt vuosikymmeneksi. Kun islamilaisempi ja demokraattisempi hallinto tuli valtaan, alkoivat asiat vähitellen aueta ja oikeuksia tulla vähemmistöillekin, jonka jälkeen myös Bülent Ersoy on pystynyt avoimesti ja vapaasti luomaan Turkissa uraansa. Kun maa nyt kärsii valtiokriisistä, joka suurilta osin johtuu kahden eri poliittista islamia edustavan tahon valtataistelusta, osoittaa transseksuaali tukeaan näistä toiselle pukeutuen poliittista painoarvoa valtavasti tässä maassa kantavaan päähuiviin. Vai onko kyseessä sittenkin vain huomion herättämisen taidon osaavan esiintyjän temppu?
Tämän kaiken kuohunnan keskellä on hyvin hiljaa ollut presidentti Abdullah Gül, hänkin siis hallituspuolue AKP:n perustajajäseniä. Hänestä on jopa toivottu maltillisempaa ja aidosti demokratian arvoja kunnioittavaa johtajaa Erdoğanin tilalle Turkin johtoon. Presidentti on tähän mennessä lähinnä tyytynyt lausumaan muutamia rauhoittavia kommentteja koko tilanteesta ja ollut sillä kannalla, että mitään korruptiota ei tulla hyväksymään tai piilottamaan ja että asiat on ratkaistava avoimesti neuvottelemalla.
Maanantaina iltapäivällä Gül kutsui luokseen yksi kerrallaan kaikkien puolueiden johtajat ja illalla myös pääministeri Erdoğanin, keskustellakseen kiistellystä lakiehdotuksesta neuvoston muuttamiseksi. Aamun Hürriyet-lehden mukaan neuvotteluissa saavutettiin sopimus ja lakiehdotus on laitetty hyllylle. Sen eteenpäin viemiseksi tarvitaan perustuslakimuutos, jota oikeusministeri tulee pian esittämään. Gül lausui tapaamisten jälkeen, että toivoo hallituksen ja opposition 'ottavan asiassa yhteisiä askeleita' ja että sen myötä maan jännittynyt ilmapiiri alkaa helpottaa.
Presidentin tapaamisissa olikin ensimmäistä kertaa jotakin järjen ääntä sitten viikonlopun karatepotkun ja huivitetun transseksuaalin aikaansaaman kuhinan. Tiistaiaamu ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle ennen seuraavan uutispommin putoamista ja tapahtumien taas ottaessa kierroksia: Poliisi teki aamulla rynnäkön hallitusta lähellä olevan, islamistisen avustusjärjestö IHH:n toimistoon ja avustustavaroita sisältävään varastoon Kilisissä, Syyrian rajalla.
Ensimmäiset tiedot asiasta levisivät paikallisiin uutisiin vasta tätä kirjoittaessa. IHH-avustusjärjestö on noussut jo aiemmin esiin korruptiojupakkaan, tai ainakin Gülenin liikkeen ja AKP:n väliseen valtataistoon liittyen. Mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa.
perjantai 10. tammikuuta 2014
'17. joulukuuta'
Syksy vaihtui talveksi, tuli jo joulu ja uusi vuosikin. Palasin syksyllä töihin mutta suunnittelemani bloggaaminen jäi - Turkissa on kaikilla toimittajilla tuntunut olevan kiireinen syksy, eikä tahti ole loppuvuotta kohti mitenkään rauhoittunut, päinvastoin. Olen ikävä kyllä joutunut joulun tienoilta vetämään työnteon määrän niin vähäiseksi kuin mahdollista, syynä ovat hyvin arkiset syyt: jokaista perheenjäsentä vuorotellen vaivaavat flunssat ja vauvan korvatulehduskierre.
Olen kuitenkin seurannut niin tarkasti kuin mahdollista tätä omituista vyyhtiä, joka alkoi 17. joulukuuta. Päätin eilen kirjoittaa siitä sekä itselleni että teille - asiasta mahdollisesti tarkemminkin kiinnostuneet lukijat - jonkinlaisen kronologisen tiivistelmän. Eli puhun tietysti Turkissa meneillään olevasta, yhä vain laajenevasta, syvenevästä ja omituisempia piirteitä saavasta korruptioskandaalista.
Istuin alas ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin taukoa pitämättä yli kaksi tuntia - tässä vaiheessa 'tiivistelmäni' oli kuusi sivua pitkä ja sisälsi jo asioita aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Ajattelin aluksi, että kokoan sekavaksi ja rönsyileväksi muuttuneesta tekstimassasta useamman blogitekstin mutta jotenkin on sellainen kutina, että tekemättä jää. Sen sijaan koitan valottaa asioita vähitellen teemoittain, kun taas lisää mielenkiintoisia käänteitä tulee.
Mutta tähän kuitenkin niin lyhyesti kuin mahdollista: Joulukuun 17. päivä Turkissa otettiin kiinni useita ihmisiä epäiltynä lahjonnasta ja korruptiosta, heidän joukossaan tunnettuja liikemiehiä ja kolmen ministerin pojat. Syytteitä ei ole virallisesti julkistettu mutta paikallisen median mukaan ne liittyvät sekä laittomiin kultakauppoihin Iranin kanssa että lahjontaan tonttikaupoissa Istanbulin historiallisessa kaupunginosassa.
Pidätykset tulkittiin täällä Turkissa välittömästi pääministeri Erdoğanin ja uskonnollisen johtajan, hyvin salamyhkäisen 'Hizmet'-liikkeen vetäjän, Fethullah Gülenin väliseksi valtataistoksi. Gülenin liikkeellä on arviolta ainakin miljoona seuraajaa, heitä tiedetään olevan tärkeissä viroissa muun muassa Turkin oikeuslaitoksessa, poliisissa ja muussa hallinnossa.
Gülen on aiemmin ollut Turkkia jo vuosikymmenen hallinneen AKP:n ja pääministeri Erdoğanin liittolainen mutta välien on huhuttu kiristyneen erityisesti Erdoğanin yhä itsevaltaisemmaksi muuttuneen käytöksen takia. Välien rikkoutuminen nousi avoimesti julkisuuteen viimeistään syksyllä, kun hallitus kertoi lakkauttavansa yksityiset preppauskoulut, joita Gülenin liike omistaa Turkissa. Niissä on tietysti kiinni niin taloudellisia kuin ideologisiakin intressejä.
Joulukuun 17. päivän tapahtumien jälkeen lähes joka päivä Turkissa julkisuuteen on tipahdellut 'pommin' (kuten täällä asiaa usein luonnehditaan) kaltaisia uutisotsikoita: 'Lisää kiinniottoja korruptiotutkinnassa', 'Satoja poliiseja siirretty syrjään tehtävistään', 'Korruptiotutkinnassa pidätetty niin ja niin monta ihmistä', 'Lisää poliiseja siirretty syrjään tehtävistään', 'Tutkinnan syyttäjä siirretty syrjään', 'Syyttäjä kertoo tutkintaa estetyn' 'Pääsyyttäjä kertoo syyttäjän vuotaneen tietoja medialle', ja niin edelleen.
Yksinkertaistettuna asia näyttää tältä: Gülen haluaa jatkaa tutkintaa ja tehdä lisää kiinniottoja, Erdoğan yrittää estää sitä siirtämällä poliiseja ja syyttäjiä viroistaan. Valtataistelua, jota käydään ikään kuin Turkin oikeustoimen ja poliisin sisällä, tai ainakin sen välityksellä.
Turkin viime vuosikymmenen demokratiakehitys tuntuu viimeistään nyt kuin poispyyhkiytyneen ja palanneen lähtöpisteeseen, ellei jopa sitä huonompaan tilanteeseen. Eräs Turkin ulkomaisista veteraanitoimittajista, Andrew Finkel, tiivisti asian mielestäni hienosti Twitter-viestissään:
Yksinkertaistettuna asia näyttää tältä: Gülen haluaa jatkaa tutkintaa ja tehdä lisää kiinniottoja, Erdoğan yrittää estää sitä siirtämällä poliiseja ja syyttäjiä viroistaan. Valtataistelua, jota käydään ikään kuin Turkin oikeustoimen ja poliisin sisällä, tai ainakin sen välityksellä.
Turkin viime vuosikymmenen demokratiakehitys tuntuu viimeistään nyt kuin poispyyhkiytyneen ja palanneen lähtöpisteeseen, ellei jopa sitä huonompaan tilanteeseen. Eräs Turkin ulkomaisista veteraanitoimittajista, Andrew Finkel, tiivisti asian mielestäni hienosti Twitter-viestissään:
'Saddest aspect is having to reach for conspiracy theories to explain why public officials in Turkey do their job of fighting corruption.'
Joulupäivänä skandaali lopulta johti kolmen ministerin eroon ja yhteensä kymmenen ministerin vaihtoon - arvostelijoiden mielestä aivan liian myöhään. Asiantuntijat tuntuvat olevan yksimielisiä: Kyseessä on suurin haaste Erdoğanin ja hänen AK-puolueensa 11 vuoden hallituskauden aikana. Edes kesän Gezi-puistosta alkaneet hallituksenvastaiset mielenosoitukset eivät onnistuneet näin rankasti hänen hallintoaan ravistamaan.
Ministerien lisäksi myös AKP:n kansanedustajia on eronnut puolueesta. Yksi eronneista vaati myös pääministerin eroa, toinen lausui Erdoğanin olleen perillä ja hyväksyneen asioita, joista tällä hetkellä kerrotaan tutkinnan olevan meneillään.
En nyt tosiaan ala jokaista eri käännettä tässä erittelemään mutta lyhykäisyydessään sanottuna vyyhdissä on tähän mennessä siirretty tehtävistään paikallisten medioiden laskujen mukaan reilusti yli 1000 poliisia, mukaan lukien koko Turkin poliisin varapääjohtaja. Syyttäjiä on siirretty viroistaan, yksi heistä on Istanbulin pääsyyttäjä, jota omien sanojensa mukaan on uhkaillut itse pääministeri kahden henkilön välityksellä. Pääministerin kanslia on kumonnut tiedot valheeksi.
Kaiken tämän keskellä pääministeri Erdoğan on pysynyt kannassaan ja syyttänyt jupakasta 'kansainvälistä salaliittoa' Turkkia vastaan. Hän on kertonut Turkin valtion sisällä olevasta 'rinnakkaisvaltiosta', viitaten tällä juuri Gülenin Turkin hallintoon soluttamiin seuraajiin. Erdoğanin lähin avustaja Yalçın Akdoğan kirjoitti Star-sanomalehden kolumnissaan, että hallitus on nyt joutunut saman 'rinnakkaisvaltion' uhriksi, kuten joutuivat myös aiemmassa vallankaappaustuntkinta 'Ergenekonissa' sadat ihmiset, joista suuri osa armeijan entisiä tai senaikaisia upseereita.
Turkin armeija vastasi vuoden ensimmäisinä päivinä nostamalla kanteen Ergenekon-oikeusjutusta, jossa tuomittiin yli 200 ihmistä, heidän joukossaan elinkautista tuomiota istuu myös kenraali, entinen Turkin armeijan komentaja İlker Başbuğ. Pääministeri Erdoğan lausui hiljattain, että ei vastustaisi oikeudenkäynnin uusimista.
Turkin valtion tämänhetkisen, suoraan sanottuna absurdin tilan tiivisti mielestäni mainiosti tviitissään eräs toimittajakollega hiljattain:
’So let me understand: the ’deep-state’
convicts need a retrial since the ’parallel state’ wrongly had them tried?'
Juuri armeijaa ja sen liittolaisia kutsuttiin täällä aiemmin mystiseksi 'syväksi valtioksi', joka toimi valtion sisällä ja sen 'demokratian vartijana' ja jonka AKP on valtakaudellaan onnistunut etäännyttämään politiikasta. Mutta nyt samaisen AKP:n edustajat sanovatkin, että armeijan oikeudenkäynti onkin ollut jonkinlaisen 'rinnakkaisvaltion' kyhäelmä, joka ei olekaan noudattanut oikeusvaltion periaatteita?
Itkeäkö vai nauraa, en tiedä. Eikä kukaan oikein enää tiedä, mihin uskoa. Jupakkaan eri tavoin liittyvät kirjeet, lentoliput, pidätysmääräykset, lausunnot ja valokuvat tipahtelevat julkisuuteen ja niitä kiirehditään julistamaan väärennöksiksi, valheiksi, sepitteeksi ja henkilöitä epäluotettaviksi milloin kenenkin kätyreiksi. Vallan kolmijako-oppi näyttää pelkältä sanahelinältä ja Turkkia nykytilassa tuskin kukaan enää voi kutsua oikeusvaltioksi tai demokratiaksi. Saatika sitten 'edistyneeksi demokratiaksi', joka on ollut yksi AKP:n usein toistetuista tavoitteista ja ihanteista. Niin on muuten ollut korruption kitkeminenkin.
No, vaalit lähestyvät. Näillä näkymin kunnallisvaalit pidetään maaliskuussa ja sitten myöhemmin parlamentti- ja presidentinvaalit. Niin pitkälle en kyllä edes uskalla ajatella, sillä täällä on vaadittu ja povattu ennenaikaisia vaaleja. Vaikka ne pidettäisiin tänään niin kaikesta huolimatta AKP näyttäisi voittavan - juuri julkaistun mielipidetutkimuksen mukaan puolueen kannatus on yhä noin 40 prosentin luokkaa. Mittaus oli ensimmäinen sitten joulukuun 17. pudonneen 'pommin' jälkeen.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Oikeustaju koetuksella
Viime päivinä Turkkia ovat ravistelleet turvakameran tallentamat minuutit (Video löytyy linkistä aukeavan sivun alaosasta. Varoitan, ei mitään kivaa katseltavaa). Videolle on tallentunut kolme nuorta, jotka ovat paenneet parkkihalliin poliisin hajoitettua Gezi-puisto -mielenosoituksen Etelä-Turkin Antalyassa. Hetken kuluttua halliin tulee 17 poliisia, joista osa alkaa hakata ja potkia seurueen kahta, vastarintaa tekemätöntä, miestä. Mukana ollut nainen viedään pois ja ilmeisesti säästyy hakkaamiselta.
Myöhemmin käy ilmi, että nuoria ei viety pahoinpitelyn jälkeen poliisiasemalle, heidät vain päästettiin menemään. Poliisi ei siis edes kirjannut virallista kiinniottoa saatika pidätystä, jos ne nyt tapahtunutta hakkaamista edes lieventäisivät. Alkuun linkittämäni Radikal-lehden uutinenkin kysyy samaa, mitä moni täällä nyt ajattelee ja pelkää: Tässäkö on nykyisin poliisin tehtävä, hakata kiinniottopaikalla ja päästää sitten menemään?
Tänään näkemäni uutisen mukaan 17 poliisin toiminnasta on aloitettu tutkinta. Se ei ikävä kyllä tämän päivän tilanteessa tarkoita välttämättä sitä, että oikeus toteutuisi. Eilisestä lähtien nimittäin täällä on häkeltyneenä seurattu toistakin poliisiväkivaltaan liittyvää uutista: Poliisi, joka mitä ilmeisimmin ampui pääkaupunki Ankarassa aseettoman mielenosoittajan, Ethem Sarısülükin, päästettiin vapaaksi oikeusprosessin ajaksi. Taposta epäilty poliisi joutuu ainoastaan ilmoittautumaan kerran viikossa poliisilaitokselle.
Vapautusta seurasivat tällaisen tavallisen tallaajan oikeustajua koettelevat kommentit. Varapääministeri Bülent Arınç selitti oikeuden päätöstä tuoreeltaan sillä, että 'poliisin käteen saattoi osua kivi'. Ankaran poliisin virkarikostutkinnan päällikkö puolestaan ylisti Twitter-viestillä tuomaria, joka teki vapauttavan päätöksen. Päällikkö kutsui päätöstä 'miehen teoksi' ja päätti viestinsä: 'suutelen hänen käsiään'. (Hetki sitten tulleen uutisen mukaan päällikön viestin takia on aloitettu tutkinta.)
Pääministeri Erdoğankin otti omalla tavallaan kantaa poliisin toimintaan. Puheessaan poliisikoulun valmistujaisjuhlissa hän totesi Gezi-puiston protesteihin viitaten, että: 'Poliisi on läpäissyt menestyksekkäästi demokratiatestin. Tämä on suorastaan sankaritarina'.
Viime viikkoina käynnissä olleen poliisin demokratiatestin yhteydessä myös toimittajakollegani ovat olleet kovilla. Pääosin väkivalta on suuntautunut paikallisiin toimittajiin, joita on osissa tapauksista heidän ammattinsa tietäenkin hakattu ja potkittu. Pääministeri on itse useaan otteeseen arvostellut kovin sanoin kansainvälistä mediaa, erityisesti BBC:tä, CNN:ää ja Reutersia. Ankaran pormestari puolestaan hyökkäsi BBC:n kirjeenvaihtajaa vastaan Twitterissä. Kanavan ulkomaanuutisoinnin johtaja Peter Horrocks antoi asian takia lausunnon, jossa hän ilmaisi huolensa 'Turkin viranomaisten kampanjasta, jolla pyritään vähentämään BBC:n uskottavuutta ja pelottelemaan kanavan toimittajia'.
En ollut ainoa, jonka oikeustajua jälleen viime päivien tapahtumat ja sanomiset Turkissa koettelevat. Jo eilen Istanbulissa Aasian puolella suuri väkijoukko marssi vastaan oikeuden päätöstä, joka vapautti Sarısülükin tappamisesta epäillyn poliisin. Tänään ihmisiä on kutsuttu koolle samasta asiasta Istanbulin Taksim-aukiolle - jonka vieressä, Gezi-puiston tuntumassa, muuten taas maansiirtokoneet mylläävät.
torstai 20. kesäkuuta 2013
Menikö EU-juna jo?
Täältä Istanbulista Helsingin Sanomiin kirjoittava kollegani Minna Nalbantoğlu oli kirjoittanut jutun Alexander Stubbin näkemyksistä Turkin ja EU:n neuvottelujen tilasta. Asia on vilahdellut eri teksteissä ja sivulauseissa ja myös omissa ajatuksissani viime päivinä. Turkin neuvottelut olivat jo ennen Gezi-mielenosoituksia lähes jäissä, mitä ihmettä tulee tapahtumaan nyt?
Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.
Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.
Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.
Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.
Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.'
Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.
Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.
Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.
Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.
Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.
Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.
Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'. Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:
'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - -
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'
Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.
Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.
- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.
Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.
Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.
Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.
Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.
Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.'
Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.
Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.
Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.
Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.
Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.
Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.
Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'. Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:
'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - -
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'
Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.
Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.
- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Seisova mies ja väsynyt äiti
Kaiken yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä arki jatkuu omine rutiineineen. Niinpä lähileikkipuistomme täyttyi eilenkin äideistä ja lastenhoitajista ja kaikenikäisistä lapsista. Yksi puistossa jo pari vuotta sitten tapaamistani äideistä oli poissaolevan ja väsyneen näköinen. Kun kyselin vointia, hän kertoi:
- Alan olla todella väsynyt mutta en pysty jättämään yhtään iltaa väliin. Kohta vien lapset nukkumaan ja lähden taas Taksimille, olen ollut mukana alusta asti ja jatkan niin kauan kuin jaksan, kertoi tuttavani, töissä käyvä kahden pienen lapsen äiti.
En kysynyt häneltä lupaa tähän blogikirjoitukseen (johon sain idean vasta myöhemmin), joten kutsutaan häntä vaikka nimellä Özlem. Özlem ja hänen miehensä edustavat Turkin maallista ja koulutettua kansanosaa. He kuuluvat ylempään keskiluokkaan, tekevät mielenkiintoista ja haastavaa työtä, puhuvat turkin lisäksi kahta vierasta kieltä ja matkustavat työnsä takia joskus ulkomaille. He ovat iältään 30-40 -vuotiaita, joten hieman vanhempia, kuin keskimäärin 20-30 ikäinen, Gezi-puiston mielenosoitukset aloittanut ryhmä.
- Niin moni oli jo todella pitkään tyytymätön moneen asiaan. Nyt nämä 90-luvulla syntyneet nuoret raottivat ovea protestillaan ja yhtäkkiä meidän kaikkien muidenkin huoli ja tyytymättömyys pääsi vyörymään tuosta ovesta ulos, katsoo Özlem.
Joku voisi sanoa, että tottakai Özlem ja miehensä kuuluvat mielenosoitusta kannattavaan ryhmään, jo perinteisen 'maallinen eliitti / uskonnollisempi kansa' -jaoittelun mukaan. Pääministeri Erdoğankin puheissaan on yrittänyt vedota tähän, että mielenilmauksilla vanha eliitti vain tahtoo epädemokraattisen valtansa takaisin, kun hän itse taas on demokraattinen, hiljaisen ja nöyrän kansan edustaja ja palvelija. Özlem antaa nykyisestä maailmankuvastaan kuitenkin paljon liberaalimman mielikuvan.
- Mielestäni Erdoğan on tehnyt mahtavan työn rikkoessaan perinteisen asetelman. Voin itsekin myöntää, että nuorempana katsoin kieroon huivia pitäviä, olin kai melkoinen fasisti itsekin. Tässä asiassa pääministeri on muuttanut Turkkia huikeasti parempaan suuntaan ja myös siinä, että hän on vetänyt armeijan pois politiikasta. Viime vuosina vain oikeuslaitoksen toiminta ja valtasuhteet ovat vääristyneet kammottavasti ja hänen on aika lähteä ja antaa tietä maltillisemmalle seuraajalle, Özlem sanoo.
Puistossa lapset juoksevat ja kiljuvat leikeissään mutta Özlemin kanssa jutellessa ajatukset ovat Turkin politiikassa. Hyvin kemalistiseen perheeseen syntynyt, Turkin tasavallan perustajaa, Atatürkia syvästi rakastava ja sen avoimesti myöntävä perheenäiti on myös muuttunut maansa kehityksen myötä. Hänen mielestään Gezi-puistossa tunnelma oli mahtava juuri sen takia, että siellä tanssivat, esiintyivät ja aikaa viettivät yhdessä kurdit ja nationalistit, aleviitit ja sunnit, homoseksuaalit ja jopa muutamat huivipäiset naiset.
- Minkä tilaisuuden ja voimavaran Erdoğan tässä menetti, huokaisee Özlem.
- Hän olisi voinut kääntää tämän suurmenestyksekseen - sen lisäksi, että hän on ratkaisemassa meitä vuosikymmenet piinanneen konfliktin (Kurdistanin työväenpuolue) PKK:n kanssa hän olisi voinut osoittaa Gezi-puiston avulla yhdistäneensä Turkin.
Özlem on silminnähden liikuttunut. Hän kertoo minulle, että usko muutokseen on yhä vahva mutta epävarmuus tulevasta on kasvanut yhä suuremmaksi protestien väkivaltaisten hajoittamisten ja valtiojohdon valheiden jälkeen. Esimerkiksi Özlem kertoo ystävästään, jonka iho paloi pahasti poliisin ruiskutettua häntä vesitykillä. Todisteet lehtikuvia myöten ovat näyttäneet, että poliisi sekoitti vesitykkien tankkeihin jonkinlaista kemikaalia. Aluksi Istanbulin kuvernööri kielsi aineen olleen kemikaalia ja luonnehti sitä 'lääkkeeksi'. Myöhemmin poliitikot pokkana väittivät julkisuudessa, että veteen ei lisättykään mitään.
Pian on aika lähteä puistosta kotiin kylvettämään lapset ja laittamaan heidät nukkumaan. Sitten Özlem lähtee Taksimille - seisomaan. Kyllä, protestit jatkuvat edelleen Taksim-aukiolla ja maanantaista lähtien mielenilmaisun uusi tyyli on ollut seisominen: Iltakuudelta maanantaina keskelle Taksimia ilmestyi mies. Hän seisahti kasvot kohti aukion laidan Atatürkin kulttuurikeskusta ja alkoi tuijottaa sitä liikahtamatta. Aukiota yhä tiukasti vartioivat poliisit olivat hämmentyneitä mutta eivät puuttuneet asiaan ja jättivät miehen, nyt julkkikseksi Turkissa nousseen Erdem Gündüzin rauhaan. Performanssitaiteilija Gündüzillä oli pokkaa, tahtoa ja taitoa seistä samalla paikalla kahdeksan tuntia.
Tieto seisovasta miehestä levisi tietysti kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa. Taksimille alkoi tulla muitakin seisomaan ja lopulta pieni väkijoukko seisoi tuijottaen samaan suuntaan, tekemättä mitään. Pian seisova mies ilmeistyi myös Istanbulin toiseen vilkkaaseen keskukseen, Beşiktasiin. Sitten seisoskelijoita ilmaantui muihin Turkin isoihin kaupunkeihin. Olen nähnyt myös tietoja Pariisissa ja Lontoossa saakka seisovista miehistä ja naisista. Lopulta Taksimilla seisominenkin oli poliiseille liikaa ja seisoskelijoista kymmeniä otettiin kiinni ja vietiin putkaan.
Aukiolle eilen illalla seisomaan lähdössä ollut Özlem totesi minulle lähtiessään.
- Naureskelemme ystäviemme kanssa, että toivottavasti poliisi ei vie meitä. Mutta minkä sille sitten voi, jos niin käy. Olemme saaneet ainakin yhden asian aikaiseksi: Ennen vaikenemaan saanut pelko on hälventynyt ja ihmiset uskaltavat nyt vaatia ääneen oikeuksiaan, uskoo Özlem.
Itse lähdin myös puistosta lapsineni kotiin. Illan hämärtyessä kattilat ja pannut kilisivät, valot vilkkuivat ja torvet tööttäsivät taas. Tilanne on varmasti pahimmista päivistä rauhoittunut (vaikka esimerkiksi Eskişehirissä ja Ankarassa on jälleen yöllä kahakoitu) mutta mielenosoituksia kannattaneiden ihmisten tyytymättömyys kuohuu yhä pinnan alla ja on ehkä jopa kasvanut. Mitä seuraavaksi tapahtuu on kaikille arvoitus. Mielestäni saattaa hyvinkin käydä niin, että tilanne nyt rauhoittuu mutta jos hallitus jatkaa samalla asenteella ja tahdilla, niin uskon ihmisten lähtevän aiempaa herkemmin kaduille ja aukioille.
- Alan olla todella väsynyt mutta en pysty jättämään yhtään iltaa väliin. Kohta vien lapset nukkumaan ja lähden taas Taksimille, olen ollut mukana alusta asti ja jatkan niin kauan kuin jaksan, kertoi tuttavani, töissä käyvä kahden pienen lapsen äiti.
En kysynyt häneltä lupaa tähän blogikirjoitukseen (johon sain idean vasta myöhemmin), joten kutsutaan häntä vaikka nimellä Özlem. Özlem ja hänen miehensä edustavat Turkin maallista ja koulutettua kansanosaa. He kuuluvat ylempään keskiluokkaan, tekevät mielenkiintoista ja haastavaa työtä, puhuvat turkin lisäksi kahta vierasta kieltä ja matkustavat työnsä takia joskus ulkomaille. He ovat iältään 30-40 -vuotiaita, joten hieman vanhempia, kuin keskimäärin 20-30 ikäinen, Gezi-puiston mielenosoitukset aloittanut ryhmä.
- Niin moni oli jo todella pitkään tyytymätön moneen asiaan. Nyt nämä 90-luvulla syntyneet nuoret raottivat ovea protestillaan ja yhtäkkiä meidän kaikkien muidenkin huoli ja tyytymättömyys pääsi vyörymään tuosta ovesta ulos, katsoo Özlem.
Joku voisi sanoa, että tottakai Özlem ja miehensä kuuluvat mielenosoitusta kannattavaan ryhmään, jo perinteisen 'maallinen eliitti / uskonnollisempi kansa' -jaoittelun mukaan. Pääministeri Erdoğankin puheissaan on yrittänyt vedota tähän, että mielenilmauksilla vanha eliitti vain tahtoo epädemokraattisen valtansa takaisin, kun hän itse taas on demokraattinen, hiljaisen ja nöyrän kansan edustaja ja palvelija. Özlem antaa nykyisestä maailmankuvastaan kuitenkin paljon liberaalimman mielikuvan.
- Mielestäni Erdoğan on tehnyt mahtavan työn rikkoessaan perinteisen asetelman. Voin itsekin myöntää, että nuorempana katsoin kieroon huivia pitäviä, olin kai melkoinen fasisti itsekin. Tässä asiassa pääministeri on muuttanut Turkkia huikeasti parempaan suuntaan ja myös siinä, että hän on vetänyt armeijan pois politiikasta. Viime vuosina vain oikeuslaitoksen toiminta ja valtasuhteet ovat vääristyneet kammottavasti ja hänen on aika lähteä ja antaa tietä maltillisemmalle seuraajalle, Özlem sanoo.
Puistossa lapset juoksevat ja kiljuvat leikeissään mutta Özlemin kanssa jutellessa ajatukset ovat Turkin politiikassa. Hyvin kemalistiseen perheeseen syntynyt, Turkin tasavallan perustajaa, Atatürkia syvästi rakastava ja sen avoimesti myöntävä perheenäiti on myös muuttunut maansa kehityksen myötä. Hänen mielestään Gezi-puistossa tunnelma oli mahtava juuri sen takia, että siellä tanssivat, esiintyivät ja aikaa viettivät yhdessä kurdit ja nationalistit, aleviitit ja sunnit, homoseksuaalit ja jopa muutamat huivipäiset naiset.
- Minkä tilaisuuden ja voimavaran Erdoğan tässä menetti, huokaisee Özlem.
- Hän olisi voinut kääntää tämän suurmenestyksekseen - sen lisäksi, että hän on ratkaisemassa meitä vuosikymmenet piinanneen konfliktin (Kurdistanin työväenpuolue) PKK:n kanssa hän olisi voinut osoittaa Gezi-puiston avulla yhdistäneensä Turkin.
Özlem on silminnähden liikuttunut. Hän kertoo minulle, että usko muutokseen on yhä vahva mutta epävarmuus tulevasta on kasvanut yhä suuremmaksi protestien väkivaltaisten hajoittamisten ja valtiojohdon valheiden jälkeen. Esimerkiksi Özlem kertoo ystävästään, jonka iho paloi pahasti poliisin ruiskutettua häntä vesitykillä. Todisteet lehtikuvia myöten ovat näyttäneet, että poliisi sekoitti vesitykkien tankkeihin jonkinlaista kemikaalia. Aluksi Istanbulin kuvernööri kielsi aineen olleen kemikaalia ja luonnehti sitä 'lääkkeeksi'. Myöhemmin poliitikot pokkana väittivät julkisuudessa, että veteen ei lisättykään mitään.
Pian on aika lähteä puistosta kotiin kylvettämään lapset ja laittamaan heidät nukkumaan. Sitten Özlem lähtee Taksimille - seisomaan. Kyllä, protestit jatkuvat edelleen Taksim-aukiolla ja maanantaista lähtien mielenilmaisun uusi tyyli on ollut seisominen: Iltakuudelta maanantaina keskelle Taksimia ilmestyi mies. Hän seisahti kasvot kohti aukion laidan Atatürkin kulttuurikeskusta ja alkoi tuijottaa sitä liikahtamatta. Aukiota yhä tiukasti vartioivat poliisit olivat hämmentyneitä mutta eivät puuttuneet asiaan ja jättivät miehen, nyt julkkikseksi Turkissa nousseen Erdem Gündüzin rauhaan. Performanssitaiteilija Gündüzillä oli pokkaa, tahtoa ja taitoa seistä samalla paikalla kahdeksan tuntia.
Tieto seisovasta miehestä levisi tietysti kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa. Taksimille alkoi tulla muitakin seisomaan ja lopulta pieni väkijoukko seisoi tuijottaen samaan suuntaan, tekemättä mitään. Pian seisova mies ilmeistyi myös Istanbulin toiseen vilkkaaseen keskukseen, Beşiktasiin. Sitten seisoskelijoita ilmaantui muihin Turkin isoihin kaupunkeihin. Olen nähnyt myös tietoja Pariisissa ja Lontoossa saakka seisovista miehistä ja naisista. Lopulta Taksimilla seisominenkin oli poliiseille liikaa ja seisoskelijoista kymmeniä otettiin kiinni ja vietiin putkaan.
Aukiolle eilen illalla seisomaan lähdössä ollut Özlem totesi minulle lähtiessään.
- Naureskelemme ystäviemme kanssa, että toivottavasti poliisi ei vie meitä. Mutta minkä sille sitten voi, jos niin käy. Olemme saaneet ainakin yhden asian aikaiseksi: Ennen vaikenemaan saanut pelko on hälventynyt ja ihmiset uskaltavat nyt vaatia ääneen oikeuksiaan, uskoo Özlem.
Itse lähdin myös puistosta lapsineni kotiin. Illan hämärtyessä kattilat ja pannut kilisivät, valot vilkkuivat ja torvet tööttäsivät taas. Tilanne on varmasti pahimmista päivistä rauhoittunut (vaikka esimerkiksi Eskişehirissä ja Ankarassa on jälleen yöllä kahakoitu) mutta mielenosoituksia kannattaneiden ihmisten tyytymättömyys kuohuu yhä pinnan alla ja on ehkä jopa kasvanut. Mitä seuraavaksi tapahtuu on kaikille arvoitus. Mielestäni saattaa hyvinkin käydä niin, että tilanne nyt rauhoittuu mutta jos hallitus jatkaa samalla asenteella ja tahdilla, niin uskon ihmisten lähtevän aiempaa herkemmin kaduille ja aukioille.
torstai 13. kesäkuuta 2013
Liian demokraattinen demokratia
Guardian-lehden pääkirjoituksessa oli eilen mielestäni osuva pätkä Turkin tämän hetkisen tilanteen ironiasta:
'There is a bitter irony to events in Turkey. The man who told the Egyptian dictator Hosni Mubarak before his fall that "no government can survive against the will of its people" dismissed his own civil movement as looters, riffraff and foreign agents. The man who sent the army back to its barracks, and pushed back the power of Turkey's deep state, sent in riot police yesterday to arrest more than 50 lawyers protesting at police brutality. The man whose reforms instituted unprecedented democratic freedoms in Turkey can not, apparently, cope with their consequences.'
Guardian, 12.6.2013
Turkissa toimittajana olen toki tehnyt juttuja erilaisista ihmisoikeusongelmista, kurdikysymyksestä, sananvapauden haasteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta vain muutamia mainitakseni. Mutta moneen otteeseen olen myös raportoinut isoista edistysaskelista, joita AKP on yli kymmenen vuoden hallintonsa aikana toteuttanut.
Turkki on monella tapaa varmasti paljon demokraattisempi, kuin ennen nykyhallinnon valtaan astumista ja erityisesti ensimmäisinä vuosina uudistustahti oli päätä huimaava. Täällä voi monista entisistä tabuista nykyisin keskustella vapaasti, armeija ei enää näyttele liian suurta roolia politiikassa ja esimerkiksi kurdien, ja muidenkin vähemmistöjen, asema on parantunut merkittävästi. Puhumattakaan tietysti talouden kukoistuksesta ja monen julkisen palvelun huimasta kohentumisesta.
On ollut valtava pettymys viime vuosien aikana hiljalleen (ja nyt erityisesti viime viikkojen aikana) huomata, että Turkista oli tulossa liian demokraattinen sen kiivaimmille demokratisoijille. Heille demokratia näyttääkin olleen vapautta ja oikeutta vain heidän itsensä kanssa samankaltaisesti ajatteleville. Tai joiltakin osin jopa tyhjää sanahelinää.
Toivottavasti nämä tapahtumat kääntyvät yhdeksi edistysaskeleeksi Turkin demokratisoitumisen tiellä - AKP on saanut paljon sillä aikaiseksi mutta nyt on korjausliikkeen vuoro.
'There is a bitter irony to events in Turkey. The man who told the Egyptian dictator Hosni Mubarak before his fall that "no government can survive against the will of its people" dismissed his own civil movement as looters, riffraff and foreign agents. The man who sent the army back to its barracks, and pushed back the power of Turkey's deep state, sent in riot police yesterday to arrest more than 50 lawyers protesting at police brutality. The man whose reforms instituted unprecedented democratic freedoms in Turkey can not, apparently, cope with their consequences.'
Guardian, 12.6.2013
Turkissa toimittajana olen toki tehnyt juttuja erilaisista ihmisoikeusongelmista, kurdikysymyksestä, sananvapauden haasteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta vain muutamia mainitakseni. Mutta moneen otteeseen olen myös raportoinut isoista edistysaskelista, joita AKP on yli kymmenen vuoden hallintonsa aikana toteuttanut.
Turkki on monella tapaa varmasti paljon demokraattisempi, kuin ennen nykyhallinnon valtaan astumista ja erityisesti ensimmäisinä vuosina uudistustahti oli päätä huimaava. Täällä voi monista entisistä tabuista nykyisin keskustella vapaasti, armeija ei enää näyttele liian suurta roolia politiikassa ja esimerkiksi kurdien, ja muidenkin vähemmistöjen, asema on parantunut merkittävästi. Puhumattakaan tietysti talouden kukoistuksesta ja monen julkisen palvelun huimasta kohentumisesta.
On ollut valtava pettymys viime vuosien aikana hiljalleen (ja nyt erityisesti viime viikkojen aikana) huomata, että Turkista oli tulossa liian demokraattinen sen kiivaimmille demokratisoijille. Heille demokratia näyttääkin olleen vapautta ja oikeutta vain heidän itsensä kanssa samankaltaisesti ajatteleville. Tai joiltakin osin jopa tyhjää sanahelinää.
Toivottavasti nämä tapahtumat kääntyvät yhdeksi edistysaskeleeksi Turkin demokratisoitumisen tiellä - AKP on saanut paljon sillä aikaiseksi mutta nyt on korjausliikkeen vuoro.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Mistä kaikki alkoi?
Niin suomalaiset kuin muutkin kansainväliset uutisvälineet ovat viime päivinä tiivistäneet Turkissa nyt meneillään olevat tapahtumat alkaneeksi edellisessä tekstissä mainitsemani Gezi-puistoa suojelevasta liikkeestä. Gezi-puisto on alun lisäksi myös viimeinen pisara, jonka takia malja nyt kuohuu ylitse.
Kun poliisi sai käskyn hajoittaa Gezi-puiston rauhanomainen mielenosoitus voimakeinoin (vielä toistaiseksi varmistamattomalta taholta), oli suuressa osassa kansaa jo valmiiksi muhimassa valtava määrä polttoainetta mielenosoituksiin: Tyytymättömyyttä, epäreiluuden tunnetta, huolta oman elämäntilan kapenemisesta ja vastenmielisyyttä pääministerin itsevaltaisten ja poliisin väkivaltaisten otteiden lisääntymisestä.
Ennen oman äitiyslomani alkamista tein useita juttuja erilaisista sanan- ja ajattelunvapauden loukkauksista Turkissa: Joskus olivat vuorossa pidätetyt opiskelijat toisinaan taas kerroin Turkin vankiloissa olevista toimittajista. Haastatteluissani sekä itse asian kokeneet että ihmisoikeustarkkailijat sanoivat samaa: Hallitus painostaa toisinajattelijoita ja käyttää vapaatulkintaisia terrorismin vastaisia lakeja milloin minkäkin vastarinnan tukahduttamiseen. Kehitys on viime vuosina ollut huolestuttava monien Turkin demokratisoitumista seuraavien mielestä. Harmi, sillä Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) aloitti nyt jo yli 10 vuotta kestäneen valtakautensa reippain demokratisoimisottein ja sai työstään paljon kiitosta niin Turkin sisällä kuin kansainvälisestikin.
Lisäksi nyt mieltään osoittavia ihmisiä painaa elämäntyylikysymys, joka myös on viiden Istanbulin-vuoteni aikana noussut useasti juttujen aiheeksi. Turkin maallistunut kansanosa kokee, että sen elämäntapa on jatkuvan paineen, morkkaamisen ja rajoittamisen alla. Alkoholin hinta, käyttö ja sen tarjoilupaikat, suhtautuminen julksiin hellyydenosoituksiin, syntyvyyden säännöstelyn vaikeuttamisyritykset ja muut yksityisen elämänalaan kajoavat kommentit ja muutokset lainsäädänössä ovat alkaneet viime vuosina ahdistaa yhä useampia.
Ja sitten ovat megalomaaniset rakennushankkeet, joiden valmistelu ja ympäristöarvioinnit ovat olleet puutteellisia ja monelta kantilta hankkeet on viety yksinvaltaisesti lävitse. Kaakkois-Turkissa patohankkeen takia on uhan alla vuosituhansia vanha Hasankeyfin kaupunki, Istanbuliin rakennetaan kolmatta siltaa, kolmatta lentokenttää ja ainakin suunnitelmissa on halkaista kaupungin Euroopan puoli 'Istanbulin kanava' -hankkeella, eli tavallaan keinotekoisella toisella Bosporin-salmella. Hankkeiden yhteydessä liikkuu paljon myös huhuja laajamittaisesta korruptiosta ja kotiinpäin vetämisestä mutta nämä ovat yksi aihealue, jota itse en tunne ja jota hyvin rajallisesti Turkin mediassa käsitellään.
Kaikki yllämainitsemani tulee tarjoiltuna hyvin tylyssä paketissa usein pääministeri Erdoğanin suusta. Huippuunsa hänen kommenttinsa ovat mielestäni nousseet parhaillaan meneillään olevan liikehdinnän yhteydessä. Erdoğan on käytännössä niputtanut kaikki mielenosoittajat marginaaliseksi sakiksi, jonka vaatimuksilla ei ole sijaa, koska hänen Oikeus ja kehitys -puolueensa (AKP) on saanut edellisissä vaaleissa 50 prosentin kannatuksen. (Kuuntelin yhtä tiedotustilaisuuksista livenä ja olo oli samanaikaisesti epäuskoinen ja absurdi - MIKSI pääministeri heittää bensaa tuleen tällä tavalla?)
Turkissa tunnelma on ollut mielestäni viime päivinä jollakin tavalla hermostunut mutta myös juhlava. Pitkään muhineesta tyytymättömyydestä vaikeneminen on ohitse ja suuri osa turkkilaisista on päässyt ilmaisemaan kantansa hallituksen autoritäärisenä pitämäänsä politiikkaa kohtaan. Tyytymättömyys ja osin epätoivokin on nyt huudettu julki Istanbulin Taksim-aukiolla, josta se on kaikunut läpi koko Turkin suureen osaan muutakin maailmaa.
Tosin Turkissa tieto tapahtumista ei ole kulkenut aivan mielenosoittajien ja heidän kannattajiensa toivomalla tavalla. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Kun poliisi sai käskyn hajoittaa Gezi-puiston rauhanomainen mielenosoitus voimakeinoin (vielä toistaiseksi varmistamattomalta taholta), oli suuressa osassa kansaa jo valmiiksi muhimassa valtava määrä polttoainetta mielenosoituksiin: Tyytymättömyyttä, epäreiluuden tunnetta, huolta oman elämäntilan kapenemisesta ja vastenmielisyyttä pääministerin itsevaltaisten ja poliisin väkivaltaisten otteiden lisääntymisestä.
Ennen oman äitiyslomani alkamista tein useita juttuja erilaisista sanan- ja ajattelunvapauden loukkauksista Turkissa: Joskus olivat vuorossa pidätetyt opiskelijat toisinaan taas kerroin Turkin vankiloissa olevista toimittajista. Haastatteluissani sekä itse asian kokeneet että ihmisoikeustarkkailijat sanoivat samaa: Hallitus painostaa toisinajattelijoita ja käyttää vapaatulkintaisia terrorismin vastaisia lakeja milloin minkäkin vastarinnan tukahduttamiseen. Kehitys on viime vuosina ollut huolestuttava monien Turkin demokratisoitumista seuraavien mielestä. Harmi, sillä Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) aloitti nyt jo yli 10 vuotta kestäneen valtakautensa reippain demokratisoimisottein ja sai työstään paljon kiitosta niin Turkin sisällä kuin kansainvälisestikin.
Lisäksi nyt mieltään osoittavia ihmisiä painaa elämäntyylikysymys, joka myös on viiden Istanbulin-vuoteni aikana noussut useasti juttujen aiheeksi. Turkin maallistunut kansanosa kokee, että sen elämäntapa on jatkuvan paineen, morkkaamisen ja rajoittamisen alla. Alkoholin hinta, käyttö ja sen tarjoilupaikat, suhtautuminen julksiin hellyydenosoituksiin, syntyvyyden säännöstelyn vaikeuttamisyritykset ja muut yksityisen elämänalaan kajoavat kommentit ja muutokset lainsäädänössä ovat alkaneet viime vuosina ahdistaa yhä useampia.
Ja sitten ovat megalomaaniset rakennushankkeet, joiden valmistelu ja ympäristöarvioinnit ovat olleet puutteellisia ja monelta kantilta hankkeet on viety yksinvaltaisesti lävitse. Kaakkois-Turkissa patohankkeen takia on uhan alla vuosituhansia vanha Hasankeyfin kaupunki, Istanbuliin rakennetaan kolmatta siltaa, kolmatta lentokenttää ja ainakin suunnitelmissa on halkaista kaupungin Euroopan puoli 'Istanbulin kanava' -hankkeella, eli tavallaan keinotekoisella toisella Bosporin-salmella. Hankkeiden yhteydessä liikkuu paljon myös huhuja laajamittaisesta korruptiosta ja kotiinpäin vetämisestä mutta nämä ovat yksi aihealue, jota itse en tunne ja jota hyvin rajallisesti Turkin mediassa käsitellään.
Kaikki yllämainitsemani tulee tarjoiltuna hyvin tylyssä paketissa usein pääministeri Erdoğanin suusta. Huippuunsa hänen kommenttinsa ovat mielestäni nousseet parhaillaan meneillään olevan liikehdinnän yhteydessä. Erdoğan on käytännössä niputtanut kaikki mielenosoittajat marginaaliseksi sakiksi, jonka vaatimuksilla ei ole sijaa, koska hänen Oikeus ja kehitys -puolueensa (AKP) on saanut edellisissä vaaleissa 50 prosentin kannatuksen. (Kuuntelin yhtä tiedotustilaisuuksista livenä ja olo oli samanaikaisesti epäuskoinen ja absurdi - MIKSI pääministeri heittää bensaa tuleen tällä tavalla?)
Turkissa tunnelma on ollut mielestäni viime päivinä jollakin tavalla hermostunut mutta myös juhlava. Pitkään muhineesta tyytymättömyydestä vaikeneminen on ohitse ja suuri osa turkkilaisista on päässyt ilmaisemaan kantansa hallituksen autoritäärisenä pitämäänsä politiikkaa kohtaan. Tyytymättömyys ja osin epätoivokin on nyt huudettu julki Istanbulin Taksim-aukiolla, josta se on kaikunut läpi koko Turkin suureen osaan muutakin maailmaa.
Tosin Turkissa tieto tapahtumista ei ole kulkenut aivan mielenosoittajien ja heidän kannattajiensa toivomalla tavalla. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)