Sadat ja nyt jo tuhannet siirrot poliisien viroissa eivät riittäneet. Nyt puhdistusoperaatio on levinnyt yhä laajemmin myös oikeuslaitokseen - kun hallituspuolue AKP ei saanut lävitse lakiehdotustaan koskien tuomarit ja syyttäjät nimittävää neuvostoa (HSYK), muutettiin sen rakennetta ohitse poliittisen päätöksenteon, tuoden omia liittolaisia neuvoston tärkeille paikoille.
Tulos näkyi heti seuraavana päivänä: Uusia jäseniä sisältävä neuvosto siirsi 19 syyttäjää ja yhden tuomarin viroistaan. Heidän joukossaan on '17. joulukuuta' -korruptio-operaation aloittanut pääsyyttäjä ja myös vallankaappausoikeudenkäynti Ergenekonin syyttäjiä. Joukkoon mahtui myös muiden tähän laajaan vyyhtiin yhdistettyjen oikeusjuttujen syyttäjiä, joten on selvää, että kyseessä on hallituksen toteuttama oikeuslaitoksen puhdistusoperaatio.
Lähes samanaikaisesti tuli tieto, että korruptiotutkinnan 'kolmannen aallon' yhteydessä annetut pidätysmääräykset on peruttu. Määräys oli annettu yli 40 vaikutusvaltaisesta henkilöstä Turkin liike-elämässä, heidän joukossaan pääministerin poika Bilal Erdoğan. Uusi oikeusministeri Bekir Bozdağ tosin väittää uutisia siinä mielessä valheellisiksi, ettei Bilal Erdoğanista olisi ylipäätään edes ollut pidätysmääräystä.
Totuus on aina suhteellinen käsite mutta näinä päivinä Turkissa sitä väännellään niin monelta taholta, että oikeiden tapahtumien erottaminen sepitetyistä on vähintään hankalaa, ellei mahdotonta. Kehitys on pelottavaa. Viime viikkojen tapahtumien valossa ainakin se on päivänselvää, että vallankäyttö on demokratian vastaista ja järjestelmää viedään rankalla kädellä kohti yksinvaltaisempaa hallintoa.
Tämänpäiväinen Economist-lehtikin kirjoittaa muuten tapahtumista ja siitä, miten ne syövät Turkin mahdollisuuksia EU-jäsenyyteen. Kirjoituksen kommenttiosiossa nimimerkki Objektin kirjoittaa (vapaasti suomennettuna) EU:n roolista:
- EU:lla on vastuunsa sotkussa. Te teitte yhteistyötä Erdoğanin kanssa vuosikausia ja piditte häntä 'uudistajana' 11 vuotta kestäneellä valtakaudella. Rohkaisitte häntä tekemään armeijasta voimattoman ja hän käytti tilaisuuden tukahduttaakseen opposition. Nyt ette voi vain Erdoğanin autoritaarisuuden perusteella potkaista Turkkia ulos EU:sta ja yhä vain lisää rangaista Turkin modernia ja maallista kansanosaa.
Kirjoittaja jatkaa vielä, että Gezi-mielenosoituksissa juuri tämä kansanosa nähtiin kaduilla ja EU:n olisi tuolloin pitänyt paljon voimakkaammin tuomita mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja astua aidosti modernin ja demokraattisen Turkin puolelle. Sitähän EU Turkilta vaatii ja odottaa.
Kirjoitin itse aiheesta tähän blogiin Gezi-mielenosoitusten aikaan: Mielestäni silloin ja nytkään ei ole oikea aika jättää Turkkia yksin - juuri kuten kommenttiosioon kirjoittanut 'Objektin' sanoo, se tuntuisi rangaistukselta maallisuutta ja demokratiaa haluavaa kansanosaa kohtaan. Löyhästi tähän liittyen luin hiljattain mielenkiintoisen kommentin uutistomisto Reutersin haastattelemalta professorilta
- Uusi sukupolvi, niin Gülenin liikkeen kuin oppositiopuolue CHP:nkin ovat globaaleja, kannattavat Euroopan unionia ja demokratiaa, he tietävät voivansa työskennellä yhdessä, sanoi uutistoimiston haastattelema politiikan professori Koray Çalışkan.
Eli valtataistoa käyvät Turkin hallinnossa tällä hetkellä kaksi poliittiseen islamiin nojaavaa liikettä, hallituspuolue AKP ja 'rinnakkaisvaltioksi' heidän nimittämänsä Gülenin kannattajat. Lähestyvissä maaliskuun paikallisvaaleissa Gülenin kannattajat tuskin enää tulevat äänestämään AKP:tä ja tosiaan professori Çalışkanin mielestä Gülenin nuoret kannattajat saattaisivat jopa liittoutua CHP:n nuorten kannattajien kanssa - ja ehkä taktisesti äänestää CHP:tä. Se merkitsisi todennäköisesti ainakin Istanbulissa ja ehkä jopa pääkaupunki Ankarassa vallan siirtymistä AKP:ltä oppositiolle, minkä on Turkin julkisessa keskustelussa arveltu johtavan aikaistettuihin parlamenttivaaleihin. Olisiko tässä toivo Turkin huolestuttavan kehityksen katkaisemiseksi?
Vielä muutama kuukausi sitten AKP:n putoaminen vallasta näytti mahdottomalta ja kannatuskin oli mittausten mukaan noin 50 prosenttia. Korruptiovyyhden ja sisäisen valtataistelun jälkeen kannatus on selvästi pudonnut, se on viimeisimmän mittauksen mukaan noin 40 prosenttia. Valtakunnallisissa vaaleissa AKP siis voittaisi yhä.
Turkissa äänimäärät ja eri puolueiden kannatukset ovat perinteisesti voineet muuttua hyvinkin nopeasti ja radikaalisti, joten mikään ei tietysti ole mahdotonta. Yhä ihmiset kuitenkin täällä kokevat, että kunnon vaihtoehtoa AKP:lle ei ole. Toisaalta AKP:kin perustettiin vain vuosi ennen sen ensimmäistä vaalivoittoa vuonna 2002. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste AKP. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste AKP. Näytä kaikki tekstit
perjantai 17. tammikuuta 2014
tiistai 14. tammikuuta 2014
Karatepotkuja ja huivitettu transseksuaali
Täällä Turkissa uutisagendaa hallitsi viikonloppuna parlamentin lakivaliokunnan kokous. Koko viikonlopulle venynyt kokous käsitteli korruptiojupakan tämän hetkistä kuumaa perunaa: Lakiehdotusta, jolla halutaan muutoksia tuomarien ja syyttäjien korkeaan neuvostoon (HSYK), eli neuvostoon, joka nimittää Turkin tuomarit ja syyttäjät. Hallituspuolue AKP on korruptiojupakan keskellä esittänyt neuvoston rakennetta muutettavan niin, että hallitukselle tulisi lisää valtaa sen nimityksiin.
Ehdotus on huolestuttava, eikä missään tapauksessa Turkin oikeusjärjestelmän demokraattisuutta lisäävä. Euroopan komissio ilmaisi maanantaina huolensa ehdotetusta muutoksesta ja toivoi Turkin keskustelevan siitä EU:n edustajien kanssa ennen sen viemistä parlamenttiin. Asiantuntijoiden mukaan nyt ehdotut muutokset kun mitätöisivät nelisen vuotta sitten tehdyt, EU:n tuolloin kiittelemät muutokset Turkin oikeusjärjestelmän demokratisoimiseksi.
Muutosehdotuksen ovat todenneet Turkin perustuslain vastaiseksi myös monet oikeusoppineet täällä ja sen pelätään vievän Turkkia kohti autoritääristä järjestelmää - huoli, jota täällä on ilmaistu yhä useammin kesän jälkeen, jolloin hallituksenvastaiset mielenosoitukset osittain romuttivat maan mediat vallannutta itsesensuuria ja yleistä pelon ilmapiiriä.
Takaisin viikonloppuiseen lakivaliokunnan kokoukseen: Tunteet pääsivät nimittäin siellä hieman kuumenemaan. Kokouksesta julkisuuteen levinneessä videopätkässä näkyy muun muassa nyrkin heiluttamista, huutamista, lentäviä esineitä (mappeja, vesipullo ja iPad) ja ehkä kaiken kruununa erään edustajan hyppy pöydälle ja sieltä tempaistu ilmapotku.
Erdoğan kommentoi sunnuntaina tapahtumaa toimittajille ja luonnehti lakiuudistuksen vastustajia 'militanteiksi'. Parlamenttitappelu puhkesi, kun asianajajaliiton puheenjohtaja Ömer Faruk Eminağaoğlu ilmaantui paikalle ja halusi lukea vetoomuksen, jossa julistaa neuvostoon ehdotetut muutokset perustuslain vastaisiksi.
- Pyrkiköön kansanedustajaksi, jos haluaa näissä tilaisuuksissa puhua, jyrisi pääministeri toimittajille. Hän tuomitsi oppositiopuolueen edustajien pullon- ja kansionheittelyt mutta oman puolueen edustajan karatepotku oli ilmeisesti jäänyt huomaamatta, koska pääministeri ei sitä maininnut lainkaan.
Poliittisesti tapahtumarikkaaseen sunnuntaihin osui myös yksi muslimien juhlapyhistä. Juhlan kunniaksi maan yksi tunnetuimmista iskelmälaulajista ja esiintyjistä, Bülent Ersoy, lauloi omaa nimeä kantavassa showssaan yleensä paljon uskonnollisemmissa tilaisuuksissa kuultua perinteistä islamilaista musiikkia. Ersoy on transseksuaali, joka on elänyt pitkään Euroopassa, jossa myös teetti sukupuolenvaihtoleikkauksensa naiseksi 80-luvun alkupuolella. Turkissa vallankaappauksen jälkeen 80-luvulla transvestiittien ja transseksuaalien julkinen esiintyminen oli kielletty mutta nykyään heidän shownsa ovat sallittuja ja suosittuja.
Myös Ersoy tosiaan esiintyy edelleen ja tunnetaan myös mahtavasta meikistään ja seksikkäistä esiintymisasuistaan. Siksi monella meni sunnuntaina pasmat sekaisin television avattuaan: Ersoy esiintyi ohjelmassaan islamilaiseen päähuiviin pukeutuneena! Ohjelmassa myös esitettiin pääministerin kanssa valtataistelua käyvän Gülenin runo, paikallisten lehtien mukaan Ersoy lauloi mukana omalta paikaltaan. Halusiko Ersoy ilmaista avoimen tukensa Gülenille? Vai poliittiselle islamille ylipäänsä?
Turkki on kyllä mahtava maa. Vallan islamisteilta kaapannut armeija ja sen luoma hallinto kielsivät transvestiittien showt vuosikymmeneksi. Kun islamilaisempi ja demokraattisempi hallinto tuli valtaan, alkoivat asiat vähitellen aueta ja oikeuksia tulla vähemmistöillekin, jonka jälkeen myös Bülent Ersoy on pystynyt avoimesti ja vapaasti luomaan Turkissa uraansa. Kun maa nyt kärsii valtiokriisistä, joka suurilta osin johtuu kahden eri poliittista islamia edustavan tahon valtataistelusta, osoittaa transseksuaali tukeaan näistä toiselle pukeutuen poliittista painoarvoa valtavasti tässä maassa kantavaan päähuiviin. Vai onko kyseessä sittenkin vain huomion herättämisen taidon osaavan esiintyjän temppu?
Tämän kaiken kuohunnan keskellä on hyvin hiljaa ollut presidentti Abdullah Gül, hänkin siis hallituspuolue AKP:n perustajajäseniä. Hänestä on jopa toivottu maltillisempaa ja aidosti demokratian arvoja kunnioittavaa johtajaa Erdoğanin tilalle Turkin johtoon. Presidentti on tähän mennessä lähinnä tyytynyt lausumaan muutamia rauhoittavia kommentteja koko tilanteesta ja ollut sillä kannalla, että mitään korruptiota ei tulla hyväksymään tai piilottamaan ja että asiat on ratkaistava avoimesti neuvottelemalla.
Maanantaina iltapäivällä Gül kutsui luokseen yksi kerrallaan kaikkien puolueiden johtajat ja illalla myös pääministeri Erdoğanin, keskustellakseen kiistellystä lakiehdotuksesta neuvoston muuttamiseksi. Aamun Hürriyet-lehden mukaan neuvotteluissa saavutettiin sopimus ja lakiehdotus on laitetty hyllylle. Sen eteenpäin viemiseksi tarvitaan perustuslakimuutos, jota oikeusministeri tulee pian esittämään. Gül lausui tapaamisten jälkeen, että toivoo hallituksen ja opposition 'ottavan asiassa yhteisiä askeleita' ja että sen myötä maan jännittynyt ilmapiiri alkaa helpottaa.
Presidentin tapaamisissa olikin ensimmäistä kertaa jotakin järjen ääntä sitten viikonlopun karatepotkun ja huivitetun transseksuaalin aikaansaaman kuhinan. Tiistaiaamu ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle ennen seuraavan uutispommin putoamista ja tapahtumien taas ottaessa kierroksia: Poliisi teki aamulla rynnäkön hallitusta lähellä olevan, islamistisen avustusjärjestö IHH:n toimistoon ja avustustavaroita sisältävään varastoon Kilisissä, Syyrian rajalla.
Ensimmäiset tiedot asiasta levisivät paikallisiin uutisiin vasta tätä kirjoittaessa. IHH-avustusjärjestö on noussut jo aiemmin esiin korruptiojupakkaan, tai ainakin Gülenin liikkeen ja AKP:n väliseen valtataistoon liittyen. Mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa.
Ehdotus on huolestuttava, eikä missään tapauksessa Turkin oikeusjärjestelmän demokraattisuutta lisäävä. Euroopan komissio ilmaisi maanantaina huolensa ehdotetusta muutoksesta ja toivoi Turkin keskustelevan siitä EU:n edustajien kanssa ennen sen viemistä parlamenttiin. Asiantuntijoiden mukaan nyt ehdotut muutokset kun mitätöisivät nelisen vuotta sitten tehdyt, EU:n tuolloin kiittelemät muutokset Turkin oikeusjärjestelmän demokratisoimiseksi.
Muutosehdotuksen ovat todenneet Turkin perustuslain vastaiseksi myös monet oikeusoppineet täällä ja sen pelätään vievän Turkkia kohti autoritääristä järjestelmää - huoli, jota täällä on ilmaistu yhä useammin kesän jälkeen, jolloin hallituksenvastaiset mielenosoitukset osittain romuttivat maan mediat vallannutta itsesensuuria ja yleistä pelon ilmapiiriä.
Takaisin viikonloppuiseen lakivaliokunnan kokoukseen: Tunteet pääsivät nimittäin siellä hieman kuumenemaan. Kokouksesta julkisuuteen levinneessä videopätkässä näkyy muun muassa nyrkin heiluttamista, huutamista, lentäviä esineitä (mappeja, vesipullo ja iPad) ja ehkä kaiken kruununa erään edustajan hyppy pöydälle ja sieltä tempaistu ilmapotku.
Erdoğan kommentoi sunnuntaina tapahtumaa toimittajille ja luonnehti lakiuudistuksen vastustajia 'militanteiksi'. Parlamenttitappelu puhkesi, kun asianajajaliiton puheenjohtaja Ömer Faruk Eminağaoğlu ilmaantui paikalle ja halusi lukea vetoomuksen, jossa julistaa neuvostoon ehdotetut muutokset perustuslain vastaisiksi.
- Pyrkiköön kansanedustajaksi, jos haluaa näissä tilaisuuksissa puhua, jyrisi pääministeri toimittajille. Hän tuomitsi oppositiopuolueen edustajien pullon- ja kansionheittelyt mutta oman puolueen edustajan karatepotku oli ilmeisesti jäänyt huomaamatta, koska pääministeri ei sitä maininnut lainkaan.
Poliittisesti tapahtumarikkaaseen sunnuntaihin osui myös yksi muslimien juhlapyhistä. Juhlan kunniaksi maan yksi tunnetuimmista iskelmälaulajista ja esiintyjistä, Bülent Ersoy, lauloi omaa nimeä kantavassa showssaan yleensä paljon uskonnollisemmissa tilaisuuksissa kuultua perinteistä islamilaista musiikkia. Ersoy on transseksuaali, joka on elänyt pitkään Euroopassa, jossa myös teetti sukupuolenvaihtoleikkauksensa naiseksi 80-luvun alkupuolella. Turkissa vallankaappauksen jälkeen 80-luvulla transvestiittien ja transseksuaalien julkinen esiintyminen oli kielletty mutta nykyään heidän shownsa ovat sallittuja ja suosittuja.
Myös Ersoy tosiaan esiintyy edelleen ja tunnetaan myös mahtavasta meikistään ja seksikkäistä esiintymisasuistaan. Siksi monella meni sunnuntaina pasmat sekaisin television avattuaan: Ersoy esiintyi ohjelmassaan islamilaiseen päähuiviin pukeutuneena! Ohjelmassa myös esitettiin pääministerin kanssa valtataistelua käyvän Gülenin runo, paikallisten lehtien mukaan Ersoy lauloi mukana omalta paikaltaan. Halusiko Ersoy ilmaista avoimen tukensa Gülenille? Vai poliittiselle islamille ylipäänsä?
Turkki on kyllä mahtava maa. Vallan islamisteilta kaapannut armeija ja sen luoma hallinto kielsivät transvestiittien showt vuosikymmeneksi. Kun islamilaisempi ja demokraattisempi hallinto tuli valtaan, alkoivat asiat vähitellen aueta ja oikeuksia tulla vähemmistöillekin, jonka jälkeen myös Bülent Ersoy on pystynyt avoimesti ja vapaasti luomaan Turkissa uraansa. Kun maa nyt kärsii valtiokriisistä, joka suurilta osin johtuu kahden eri poliittista islamia edustavan tahon valtataistelusta, osoittaa transseksuaali tukeaan näistä toiselle pukeutuen poliittista painoarvoa valtavasti tässä maassa kantavaan päähuiviin. Vai onko kyseessä sittenkin vain huomion herättämisen taidon osaavan esiintyjän temppu?
Tämän kaiken kuohunnan keskellä on hyvin hiljaa ollut presidentti Abdullah Gül, hänkin siis hallituspuolue AKP:n perustajajäseniä. Hänestä on jopa toivottu maltillisempaa ja aidosti demokratian arvoja kunnioittavaa johtajaa Erdoğanin tilalle Turkin johtoon. Presidentti on tähän mennessä lähinnä tyytynyt lausumaan muutamia rauhoittavia kommentteja koko tilanteesta ja ollut sillä kannalla, että mitään korruptiota ei tulla hyväksymään tai piilottamaan ja että asiat on ratkaistava avoimesti neuvottelemalla.
Maanantaina iltapäivällä Gül kutsui luokseen yksi kerrallaan kaikkien puolueiden johtajat ja illalla myös pääministeri Erdoğanin, keskustellakseen kiistellystä lakiehdotuksesta neuvoston muuttamiseksi. Aamun Hürriyet-lehden mukaan neuvotteluissa saavutettiin sopimus ja lakiehdotus on laitetty hyllylle. Sen eteenpäin viemiseksi tarvitaan perustuslakimuutos, jota oikeusministeri tulee pian esittämään. Gül lausui tapaamisten jälkeen, että toivoo hallituksen ja opposition 'ottavan asiassa yhteisiä askeleita' ja että sen myötä maan jännittynyt ilmapiiri alkaa helpottaa.
Presidentin tapaamisissa olikin ensimmäistä kertaa jotakin järjen ääntä sitten viikonlopun karatepotkun ja huivitetun transseksuaalin aikaansaaman kuhinan. Tiistaiaamu ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle ennen seuraavan uutispommin putoamista ja tapahtumien taas ottaessa kierroksia: Poliisi teki aamulla rynnäkön hallitusta lähellä olevan, islamistisen avustusjärjestö IHH:n toimistoon ja avustustavaroita sisältävään varastoon Kilisissä, Syyrian rajalla.
Ensimmäiset tiedot asiasta levisivät paikallisiin uutisiin vasta tätä kirjoittaessa. IHH-avustusjärjestö on noussut jo aiemmin esiin korruptiojupakkaan, tai ainakin Gülenin liikkeen ja AKP:n väliseen valtataistoon liittyen. Mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa.
perjantai 10. tammikuuta 2014
'17. joulukuuta'
Syksy vaihtui talveksi, tuli jo joulu ja uusi vuosikin. Palasin syksyllä töihin mutta suunnittelemani bloggaaminen jäi - Turkissa on kaikilla toimittajilla tuntunut olevan kiireinen syksy, eikä tahti ole loppuvuotta kohti mitenkään rauhoittunut, päinvastoin. Olen ikävä kyllä joutunut joulun tienoilta vetämään työnteon määrän niin vähäiseksi kuin mahdollista, syynä ovat hyvin arkiset syyt: jokaista perheenjäsentä vuorotellen vaivaavat flunssat ja vauvan korvatulehduskierre.
Olen kuitenkin seurannut niin tarkasti kuin mahdollista tätä omituista vyyhtiä, joka alkoi 17. joulukuuta. Päätin eilen kirjoittaa siitä sekä itselleni että teille - asiasta mahdollisesti tarkemminkin kiinnostuneet lukijat - jonkinlaisen kronologisen tiivistelmän. Eli puhun tietysti Turkissa meneillään olevasta, yhä vain laajenevasta, syvenevästä ja omituisempia piirteitä saavasta korruptioskandaalista.
Istuin alas ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin taukoa pitämättä yli kaksi tuntia - tässä vaiheessa 'tiivistelmäni' oli kuusi sivua pitkä ja sisälsi jo asioita aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Ajattelin aluksi, että kokoan sekavaksi ja rönsyileväksi muuttuneesta tekstimassasta useamman blogitekstin mutta jotenkin on sellainen kutina, että tekemättä jää. Sen sijaan koitan valottaa asioita vähitellen teemoittain, kun taas lisää mielenkiintoisia käänteitä tulee.
Mutta tähän kuitenkin niin lyhyesti kuin mahdollista: Joulukuun 17. päivä Turkissa otettiin kiinni useita ihmisiä epäiltynä lahjonnasta ja korruptiosta, heidän joukossaan tunnettuja liikemiehiä ja kolmen ministerin pojat. Syytteitä ei ole virallisesti julkistettu mutta paikallisen median mukaan ne liittyvät sekä laittomiin kultakauppoihin Iranin kanssa että lahjontaan tonttikaupoissa Istanbulin historiallisessa kaupunginosassa.
Pidätykset tulkittiin täällä Turkissa välittömästi pääministeri Erdoğanin ja uskonnollisen johtajan, hyvin salamyhkäisen 'Hizmet'-liikkeen vetäjän, Fethullah Gülenin väliseksi valtataistoksi. Gülenin liikkeellä on arviolta ainakin miljoona seuraajaa, heitä tiedetään olevan tärkeissä viroissa muun muassa Turkin oikeuslaitoksessa, poliisissa ja muussa hallinnossa.
Gülen on aiemmin ollut Turkkia jo vuosikymmenen hallinneen AKP:n ja pääministeri Erdoğanin liittolainen mutta välien on huhuttu kiristyneen erityisesti Erdoğanin yhä itsevaltaisemmaksi muuttuneen käytöksen takia. Välien rikkoutuminen nousi avoimesti julkisuuteen viimeistään syksyllä, kun hallitus kertoi lakkauttavansa yksityiset preppauskoulut, joita Gülenin liike omistaa Turkissa. Niissä on tietysti kiinni niin taloudellisia kuin ideologisiakin intressejä.
Joulukuun 17. päivän tapahtumien jälkeen lähes joka päivä Turkissa julkisuuteen on tipahdellut 'pommin' (kuten täällä asiaa usein luonnehditaan) kaltaisia uutisotsikoita: 'Lisää kiinniottoja korruptiotutkinnassa', 'Satoja poliiseja siirretty syrjään tehtävistään', 'Korruptiotutkinnassa pidätetty niin ja niin monta ihmistä', 'Lisää poliiseja siirretty syrjään tehtävistään', 'Tutkinnan syyttäjä siirretty syrjään', 'Syyttäjä kertoo tutkintaa estetyn' 'Pääsyyttäjä kertoo syyttäjän vuotaneen tietoja medialle', ja niin edelleen.
Yksinkertaistettuna asia näyttää tältä: Gülen haluaa jatkaa tutkintaa ja tehdä lisää kiinniottoja, Erdoğan yrittää estää sitä siirtämällä poliiseja ja syyttäjiä viroistaan. Valtataistelua, jota käydään ikään kuin Turkin oikeustoimen ja poliisin sisällä, tai ainakin sen välityksellä.
Turkin viime vuosikymmenen demokratiakehitys tuntuu viimeistään nyt kuin poispyyhkiytyneen ja palanneen lähtöpisteeseen, ellei jopa sitä huonompaan tilanteeseen. Eräs Turkin ulkomaisista veteraanitoimittajista, Andrew Finkel, tiivisti asian mielestäni hienosti Twitter-viestissään:
Yksinkertaistettuna asia näyttää tältä: Gülen haluaa jatkaa tutkintaa ja tehdä lisää kiinniottoja, Erdoğan yrittää estää sitä siirtämällä poliiseja ja syyttäjiä viroistaan. Valtataistelua, jota käydään ikään kuin Turkin oikeustoimen ja poliisin sisällä, tai ainakin sen välityksellä.
Turkin viime vuosikymmenen demokratiakehitys tuntuu viimeistään nyt kuin poispyyhkiytyneen ja palanneen lähtöpisteeseen, ellei jopa sitä huonompaan tilanteeseen. Eräs Turkin ulkomaisista veteraanitoimittajista, Andrew Finkel, tiivisti asian mielestäni hienosti Twitter-viestissään:
'Saddest aspect is having to reach for conspiracy theories to explain why public officials in Turkey do their job of fighting corruption.'
Joulupäivänä skandaali lopulta johti kolmen ministerin eroon ja yhteensä kymmenen ministerin vaihtoon - arvostelijoiden mielestä aivan liian myöhään. Asiantuntijat tuntuvat olevan yksimielisiä: Kyseessä on suurin haaste Erdoğanin ja hänen AK-puolueensa 11 vuoden hallituskauden aikana. Edes kesän Gezi-puistosta alkaneet hallituksenvastaiset mielenosoitukset eivät onnistuneet näin rankasti hänen hallintoaan ravistamaan.
Ministerien lisäksi myös AKP:n kansanedustajia on eronnut puolueesta. Yksi eronneista vaati myös pääministerin eroa, toinen lausui Erdoğanin olleen perillä ja hyväksyneen asioita, joista tällä hetkellä kerrotaan tutkinnan olevan meneillään.
En nyt tosiaan ala jokaista eri käännettä tässä erittelemään mutta lyhykäisyydessään sanottuna vyyhdissä on tähän mennessä siirretty tehtävistään paikallisten medioiden laskujen mukaan reilusti yli 1000 poliisia, mukaan lukien koko Turkin poliisin varapääjohtaja. Syyttäjiä on siirretty viroistaan, yksi heistä on Istanbulin pääsyyttäjä, jota omien sanojensa mukaan on uhkaillut itse pääministeri kahden henkilön välityksellä. Pääministerin kanslia on kumonnut tiedot valheeksi.
Kaiken tämän keskellä pääministeri Erdoğan on pysynyt kannassaan ja syyttänyt jupakasta 'kansainvälistä salaliittoa' Turkkia vastaan. Hän on kertonut Turkin valtion sisällä olevasta 'rinnakkaisvaltiosta', viitaten tällä juuri Gülenin Turkin hallintoon soluttamiin seuraajiin. Erdoğanin lähin avustaja Yalçın Akdoğan kirjoitti Star-sanomalehden kolumnissaan, että hallitus on nyt joutunut saman 'rinnakkaisvaltion' uhriksi, kuten joutuivat myös aiemmassa vallankaappaustuntkinta 'Ergenekonissa' sadat ihmiset, joista suuri osa armeijan entisiä tai senaikaisia upseereita.
Turkin armeija vastasi vuoden ensimmäisinä päivinä nostamalla kanteen Ergenekon-oikeusjutusta, jossa tuomittiin yli 200 ihmistä, heidän joukossaan elinkautista tuomiota istuu myös kenraali, entinen Turkin armeijan komentaja İlker Başbuğ. Pääministeri Erdoğan lausui hiljattain, että ei vastustaisi oikeudenkäynnin uusimista.
Turkin valtion tämänhetkisen, suoraan sanottuna absurdin tilan tiivisti mielestäni mainiosti tviitissään eräs toimittajakollega hiljattain:
’So let me understand: the ’deep-state’
convicts need a retrial since the ’parallel state’ wrongly had them tried?'
Juuri armeijaa ja sen liittolaisia kutsuttiin täällä aiemmin mystiseksi 'syväksi valtioksi', joka toimi valtion sisällä ja sen 'demokratian vartijana' ja jonka AKP on valtakaudellaan onnistunut etäännyttämään politiikasta. Mutta nyt samaisen AKP:n edustajat sanovatkin, että armeijan oikeudenkäynti onkin ollut jonkinlaisen 'rinnakkaisvaltion' kyhäelmä, joka ei olekaan noudattanut oikeusvaltion periaatteita?
Itkeäkö vai nauraa, en tiedä. Eikä kukaan oikein enää tiedä, mihin uskoa. Jupakkaan eri tavoin liittyvät kirjeet, lentoliput, pidätysmääräykset, lausunnot ja valokuvat tipahtelevat julkisuuteen ja niitä kiirehditään julistamaan väärennöksiksi, valheiksi, sepitteeksi ja henkilöitä epäluotettaviksi milloin kenenkin kätyreiksi. Vallan kolmijako-oppi näyttää pelkältä sanahelinältä ja Turkkia nykytilassa tuskin kukaan enää voi kutsua oikeusvaltioksi tai demokratiaksi. Saatika sitten 'edistyneeksi demokratiaksi', joka on ollut yksi AKP:n usein toistetuista tavoitteista ja ihanteista. Niin on muuten ollut korruption kitkeminenkin.
No, vaalit lähestyvät. Näillä näkymin kunnallisvaalit pidetään maaliskuussa ja sitten myöhemmin parlamentti- ja presidentinvaalit. Niin pitkälle en kyllä edes uskalla ajatella, sillä täällä on vaadittu ja povattu ennenaikaisia vaaleja. Vaikka ne pidettäisiin tänään niin kaikesta huolimatta AKP näyttäisi voittavan - juuri julkaistun mielipidetutkimuksen mukaan puolueen kannatus on yhä noin 40 prosentin luokkaa. Mittaus oli ensimmäinen sitten joulukuun 17. pudonneen 'pommin' jälkeen.
torstai 20. kesäkuuta 2013
Menikö EU-juna jo?
Täältä Istanbulista Helsingin Sanomiin kirjoittava kollegani Minna Nalbantoğlu oli kirjoittanut jutun Alexander Stubbin näkemyksistä Turkin ja EU:n neuvottelujen tilasta. Asia on vilahdellut eri teksteissä ja sivulauseissa ja myös omissa ajatuksissani viime päivinä. Turkin neuvottelut olivat jo ennen Gezi-mielenosoituksia lähes jäissä, mitä ihmettä tulee tapahtumaan nyt?
Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.
Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.
Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.
Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.
Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.'
Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.
Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.
Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.
Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.
Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.
Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.
Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'. Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:
'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - -
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'
Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.
Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.
- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.
Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.
Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.
Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.
Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.
Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.'
Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.
Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.
Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.
Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.
Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.
Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.
Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'. Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:
'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - -
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'
Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.
Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.
- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Väkivaltainen viikonloppu
Viikonloppuna en päässyt arkisilta askareilta kirjoittamaan blogia, vaikka olisin muuten voinut vain istua koko päivän netissä ja kirjoittaa tänne tapahtumista ja niiden herättämistä ajatuksista. Tuntuu, että tuon väkivaltaiseksi kääntyneen viikonlopun aikana tapahtui niin paljon, että en enää edes muista missä tilanteessa oltiin perjantaina.
Kirjoitan eri teemoista vielä tänään ja lähipäivinä lisää, esimerkiksi tiedonvälityksen yhä karummaksi muuttuvasta tilasta Turkissa. Viikonlopun tapahtumiin liittyen erään alusta asti Gezi-puiston mielenosoituksissa mukana olleen ystäväni paljonpuhuva status-päivitys:
The AKP government is waging a war against its own citizens by committing crimes of humanity: attacking hospitals and volunteering health care personnel; using tear gas and other chemicals inside houses, hotels and hospitals; closing the identity numbers on the police helmets; exercising widespread censorship over freedom of press; putting limitations over the Internet and prevention of media access. Police and gendarmarie forces attacked against thousands of Istanbulites marching from every corner of Istanbul in order to reach the Taksim square until sunrise by cutting the main highways and even walking across the Bosphorus bridge. Many people who are witnessed to be arrested by police cannot be found in the police stations.
Ihmisoikeusjärjestöistä esimerkiksi Human Rights Watch on saanut pitäviä todisteita ja uskottavia todistajalausuntoja samoista ongelmista ja kertonut niistä viikonlopun aikana lähettämässään tiedotteessaan. Erityisen huolestuttavana järjestö pitää sitä, että pidätettyjen olinpaikkaa ei tiedetä ja heidän ei ole sallittu ottaa yhteyttä lähiomaisiinsa. Myös EU ja Yhdysvallat ovat molemmat hiljattain vedonneet Turkkiin ja kehottaneet kunnioittamaan demokraattisia oikeuksia ja pidättäytymään väkivallasta. Nykyhallinnolle näiden tahojen sanomisilla ei vain ilmeisesti ole enää mitään merkitystä:
'Me olemme tilivelvollisia vain jumalalle, emmekä ota muilta käskyjä tai ohjeita.'
Recep Tayyip Erdoğan, 15.6.2013.
Kirjoitan eri teemoista vielä tänään ja lähipäivinä lisää, esimerkiksi tiedonvälityksen yhä karummaksi muuttuvasta tilasta Turkissa. Viikonlopun tapahtumiin liittyen erään alusta asti Gezi-puiston mielenosoituksissa mukana olleen ystäväni paljonpuhuva status-päivitys:
The AKP government is waging a war against its own citizens by committing crimes of humanity: attacking hospitals and volunteering health care personnel; using tear gas and other chemicals inside houses, hotels and hospitals; closing the identity numbers on the police helmets; exercising widespread censorship over freedom of press; putting limitations over the Internet and prevention of media access. Police and gendarmarie forces attacked against thousands of Istanbulites marching from every corner of Istanbul in order to reach the Taksim square until sunrise by cutting the main highways and even walking across the Bosphorus bridge. Many people who are witnessed to be arrested by police cannot be found in the police stations.
Ihmisoikeusjärjestöistä esimerkiksi Human Rights Watch on saanut pitäviä todisteita ja uskottavia todistajalausuntoja samoista ongelmista ja kertonut niistä viikonlopun aikana lähettämässään tiedotteessaan. Erityisen huolestuttavana järjestö pitää sitä, että pidätettyjen olinpaikkaa ei tiedetä ja heidän ei ole sallittu ottaa yhteyttä lähiomaisiinsa. Myös EU ja Yhdysvallat ovat molemmat hiljattain vedonneet Turkkiin ja kehottaneet kunnioittamaan demokraattisia oikeuksia ja pidättäytymään väkivallasta. Nykyhallinnolle näiden tahojen sanomisilla ei vain ilmeisesti ole enää mitään merkitystä:
'Me olemme tilivelvollisia vain jumalalle, emmekä ota muilta käskyjä tai ohjeita.'
Recep Tayyip Erdoğan, 15.6.2013.
perjantai 14. kesäkuuta 2013
Hyviä (?) uutisia
Koko eilistä päivää varjosti huolestunut odotus. Mitä tapahtuu, kun pääministeri Erdoğanin uhoamat 24 tuntia umpeutuvat? Ryntäävätkö poliisit Gezi-puistoon hajoittamaan sinne asettuneen mielenosoittajayhteisön? Mitä tarkoittaa, että koko maassa liikehdinnän on oltava loppu tuohon määräaikaan mennessä?
Istanbulin keskustassa tavallisesti hälytysajoneuvo saa ajaa ohitse kenenkään huomion liiemmin kiinnittymättä. Nyt ihmiset pysähtyivät katsomaan tai ainakin käänsivät päänsä äänen suuntaan. Täällä suhteellisen tavalliset helikopterit aiheuttivat monissa eilen saman, huolestuneen pälyilevän reaktion. Ihmiset olivat varpaillaan ja tuskin oikein kukaan uskoi, että illan uutiskuvat täyttyisivätkin neuvottelupöydästä, jonka päässä istuu pääministeri Erdoğan.
Varsinkin kun päivän mittaan levottomuutta ja epäuskoista tuntua tapahtumista lisäsi myös maan johdon reagointi kansainvälisen yhteisön painostukseen. Ulkoministeri Ahmet Davutoğlu (joka on kokenut ja yleensä hyvin diplomaattinen ja kansainvälisesti suuntautunut politiikan ammattilainen) tyrmäsi tuoreeltaan Euroopan parlamentin Turkille antaman julkilausuman, jossa parlamentti vaatii Turkkia pidättäytymään väkivallasta. Myös Valkoisesta talosta jo muutamaan otteeseen kuuluneet viestit ja kehotukset tuntuivat kaikuvan kuuroille korville tai jopa vain lisäävän uhoavaa asennetta.
Protestoijienkaan puoli ei näyttänyt merkkejä taipumisesta. Ammattiliitto KESK ilmoitti, että jos Gezi-puiston mielenosoitus hajoitetaan väkivalloin, sen kaikki 240 000 jäsentä ryhtyvät välittömästi lakkoon. Gezi-puistosta kuului yhä kriittisempiä kommentteja edellisen illan lupaukselle viedä puiston asia kansanäänestykseen. Turkin korkein hallinto-oikeus muuten totesi nuo kansanäänestysaikeet torstaina lainvastaisiksi - asiasta käydään jo oikeutta tuomioistuimessa, eikä oikeuden päätöksen ylitse voida kävellä poliittisella kansanäänestyksellä, totesi oikeuden puheenjohtaja Hüseyin Karakullukcu.
Itsekin katselin ja kuuntelin pääministeri Erdoğanin esiintymisiä ja sanomisia edelleen hämmentyneenä: Toisaalta hän tapasi päivän aikana Gezi-liikettä tukeneita taiteilijoita ja antoi ottaa itsestään hymyileviä kuvia heidän kanssaan mutta seuraavassa hetkessä ministeri kertoi puheessaan turkkilaisille, että kärsivällisyys on nyt loppu. Puheita ja uhoamista asiasta - ja taas toisaalta aivan päinvastaisia tekoja - on ollut jo niin paljon, että pääministerin linjaa on niiden kautta vaikea enää hahmottaa. Ehkä selvää linjaa ei enää olekaan, vaan pääministerissäkin alkaa vihdoin näkyä ja kuulua hermostuneisuus käsistä lähteneessä tilanteessa.
Uhkaavan ilmapiirin keskellä taas kaikki heitti illalla häränpyllyä - pelokkaan odotuksen keskelle tuli uutinen, että pääministeri tapaa vasta 22.30 alkavassa tapaamisessa Gezi-puiston protestin aloittaneen yhdistyksen edustajat! Menin katsomaan tuon hetken uutisointia tarkemmin netistä, ja huomasin uutistoimistoilta, että Valkoinen talo oli jälleen kommentoinut tiukasti Turkin tilannetta ja kertonut odottavansa maan kunnioittavan demokraattisia oikeuksia. Vain varttia myöhemmin oli tullut uutinen, että Erdoğan tapaa Gezi-puiston mielenosoittajien edustajat. Tuskin asialla ihan näin suoraa yhteyttä on, mutta Turkin valtiojohdon uhosta huolimatta uskon, että kansainvälisellä painostuksella on ollut osuutensa käänteeseen.
Tapaaminen kesti pikkutunneille ja sen tuloksena yhdistys katsoi saaneensa kaksi tärkeää takuuta hallitukselta: Gezi-puistoon ei kosketa, ennen kuin sen oikeusjuttu on ratkennut ja senkin jälkeen asia viedään istanbulilaisten äänestettäväksi (kansanäänestys-sanaa oli kuulemma käytetty vain, koska se on helpompi käsittää, kuin pienempimuotoinen, paikallinen ja neuvoa-antava kysely asukkailta). Toinen tärkeä myönnytys oli, että tapaamisessa hallituksen edustajat olivat vakuuttaneet, että ylenmääräistä väkivaltaa käyttäneet poliisit saavat asianmukaisen rangaistuksen toiminnastaan. Tästä oli nyt viikolla ensimmäinen lupaava esimerkkikin, sillä Izmirin kaupungissa videolle tallentuneet, väkivaltaisesti käyttäytyneet poliisit oli erotettu virastaan toistaiseksi.
Samanaikaisesti pääministerin tapaamisen kanssa myös Istanbulin kuvernööri Hüseyin Avni Mutlu oli kutsunut itseään tapaamaan mielenosoittajia, joita paikalle olikin tullut 150. Pitkä tapaaminen kesti aina aamuviiteen saakka ja Mutlun mukaan he olivat nuorten kanssa sopineet, että voisivat mennä puistoon yhdessä piknikille - no, tulos kai sekin. Kuvernööri Mutlu on ottanut tavakseen twiittailla sovittelevia ja pehmeitä viestejä Gezi-puiston tilanteesta, hän jopa kirjoitti aiemmin haluavansa olla nuorten kanssa puistossa telttailemassa ja haistelemassa lehmuksen tuoksua ja kuuntelemassa linnunlaulua.
Joku turkkilaisista kolumnisteista totesi jo aiemmin Mutlun viesteistä, että kriisiä tuskin ratkaistaan tällaisilla hempeillä twiiteillä. Mutlun viestien teho ja uskottavuus tosin on ollut kovalla koetuksella muutenkin, sillä juuri samainen kuvernööri lupasi, ettei Gezi-puiston mielenosoituksiin puututa - seuraavana aamuna poliisi vyöryi Taksimille, ampuen myöhemmin kyynelkaasua myös Gezi-puistoon. Mielenosoittajien keskuudessa siis todennäköisesti on epäilyksiä viimeöisen tapaamisen vilpittömyydestä. Eräs toimittajakollega totesi Facebookissa yöllisestä tapaamisesta, että:
'What I understood from last night's meeting with Governor Mutlu is that many questions were asked and basically none was answered. The Movement was not happy at all. This really looks like another play to me. Acting democratic, winning time. I can not image that the protestors will pack up after they received no answers. This will continue...'
Useampikin AKP:n poliitikoista on vaatinut isiltä ja äideiltä, että he pitäisivät huolta lapsistaan ja hakisivat nämä Gezi-puistosta kotiin lämpimään sänkyyn nukkumaan. Poliitikot saivat vastauksen mielenosoittajien äideiltä eilen illalla: He saapuivat kyllä puistoon ja Taksim-aukiolle mutta eivät hakemaan jälkikasvuaan kotiin, vaan osoittaakseen mieltään protestien puolesta. Tässäkin on jälleen hyvä osoitus siitä, että vaikka mielenosoittajat ovat suurilta osin nuoria, on heidän asiansa myös muiden sukupolvien. Taksimilla yö sujui rauhallisesti, siellä kuultiin jälleen pianomusiikkia ja kunnioitettiin sytytetyin kynttilöin mielenosoitusten neljää kuolonuhria. Ankarassa poliisi ja mielenosoittajat ikävä kyllä taistelivat jälleen rajusti.
Pääministerin avustaja Hüseyin Çelik sanoi tapaamisen jälkeisen yöllisen tiedotteensa lopuksi, että huomenna aurinko nousee taas kirkkaampana Turkin ylle, viitaten sovinnon tien löytymiseen. Nyt pallo on puistoasiassa Gezi-puiston yhdistyksillä - heiltä odotetaan kannanottoa ja tietoa siitä, mitä he seuraavaksi aikovat tehdä. Yöllä antamassaan lausunnossa edustaja sanoi, että he tulevat seuraamaan tarkasti hallituksen lupausten käytäntöönpanoa ja muita lähipäivien tapahtumia. Se on ymmärrettävää, sillä luottamus hallitukseen on nollassa puheiden ja tekojen aiempien räikeiden ristiriitojen takia.
Itse näkisin asian niin, että hallituksen myönnytykset voivat rauhoittaa tilannetta tilapäisesti mutta epäilen, onko niillä enää tarpeeksi voimaa saada koko maahan levinnyttä liikehdintää laantumaan pysyvästi. Toki kaikki alkoi Gezi-puistosta mutta on sittemmin levinnyt mielenosoituksiksi noin 60 kaupunkiin Turkissa ja laajaksi vastustukseksi hallituksen muitakin toimia kohtaan. Mielenosoittajat tuskin arvostavat maan hallitusta viime viikkojen jälkeen yhtään aiempaa enemmän, päin vastoin. Juttelin eilen kollegani ja ystäväni kanssa asiasta ja hänkin totesi, että aluksi vaatimukset hallituksen erosta olivat aivan liioiteltuja mutta nyt ne tuntuvat oikeutetulta jo senkin takia, miten katastrofaalisen huonosti hallitus on Gezi-puistosta alkaneen kriisin hoitanut.
Koska kuitenkaan mielenosoittajilla itselläänkään ei tunnu olevan ehdottaa todellista vaihtoehtoa nykyhallitukselle, uskon että paras ratkaisu asiaan voisi kaikesta huolimatta olla nykyhallituksen jatkaminen mutta todellisilla ja pikaisilla muutoksilla nyt esille tuotuihin moniin ongelmiin. Itse pelkään sitä, että jos tilanne nyt tasoittuu näillä myönnytyksillä, on hallituksen liian helppo jatkaa vanhaa, yhä epädemokraattisemmaksi käyvää tietään. Toisaalta pelkään myös sitä, mitä tapahtuu, jos tilanne ei tasoitu.. Mitä te hyvin Turkin tilannetta tuntevat lukijat olette mieltä?
torstai 13. kesäkuuta 2013
Liian demokraattinen demokratia
Guardian-lehden pääkirjoituksessa oli eilen mielestäni osuva pätkä Turkin tämän hetkisen tilanteen ironiasta:
'There is a bitter irony to events in Turkey. The man who told the Egyptian dictator Hosni Mubarak before his fall that "no government can survive against the will of its people" dismissed his own civil movement as looters, riffraff and foreign agents. The man who sent the army back to its barracks, and pushed back the power of Turkey's deep state, sent in riot police yesterday to arrest more than 50 lawyers protesting at police brutality. The man whose reforms instituted unprecedented democratic freedoms in Turkey can not, apparently, cope with their consequences.'
Guardian, 12.6.2013
Turkissa toimittajana olen toki tehnyt juttuja erilaisista ihmisoikeusongelmista, kurdikysymyksestä, sananvapauden haasteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta vain muutamia mainitakseni. Mutta moneen otteeseen olen myös raportoinut isoista edistysaskelista, joita AKP on yli kymmenen vuoden hallintonsa aikana toteuttanut.
Turkki on monella tapaa varmasti paljon demokraattisempi, kuin ennen nykyhallinnon valtaan astumista ja erityisesti ensimmäisinä vuosina uudistustahti oli päätä huimaava. Täällä voi monista entisistä tabuista nykyisin keskustella vapaasti, armeija ei enää näyttele liian suurta roolia politiikassa ja esimerkiksi kurdien, ja muidenkin vähemmistöjen, asema on parantunut merkittävästi. Puhumattakaan tietysti talouden kukoistuksesta ja monen julkisen palvelun huimasta kohentumisesta.
On ollut valtava pettymys viime vuosien aikana hiljalleen (ja nyt erityisesti viime viikkojen aikana) huomata, että Turkista oli tulossa liian demokraattinen sen kiivaimmille demokratisoijille. Heille demokratia näyttääkin olleen vapautta ja oikeutta vain heidän itsensä kanssa samankaltaisesti ajatteleville. Tai joiltakin osin jopa tyhjää sanahelinää.
Toivottavasti nämä tapahtumat kääntyvät yhdeksi edistysaskeleeksi Turkin demokratisoitumisen tiellä - AKP on saanut paljon sillä aikaiseksi mutta nyt on korjausliikkeen vuoro.
'There is a bitter irony to events in Turkey. The man who told the Egyptian dictator Hosni Mubarak before his fall that "no government can survive against the will of its people" dismissed his own civil movement as looters, riffraff and foreign agents. The man who sent the army back to its barracks, and pushed back the power of Turkey's deep state, sent in riot police yesterday to arrest more than 50 lawyers protesting at police brutality. The man whose reforms instituted unprecedented democratic freedoms in Turkey can not, apparently, cope with their consequences.'
Guardian, 12.6.2013
Turkissa toimittajana olen toki tehnyt juttuja erilaisista ihmisoikeusongelmista, kurdikysymyksestä, sananvapauden haasteista, naisiin kohdistuvasta väkivallasta vain muutamia mainitakseni. Mutta moneen otteeseen olen myös raportoinut isoista edistysaskelista, joita AKP on yli kymmenen vuoden hallintonsa aikana toteuttanut.
Turkki on monella tapaa varmasti paljon demokraattisempi, kuin ennen nykyhallinnon valtaan astumista ja erityisesti ensimmäisinä vuosina uudistustahti oli päätä huimaava. Täällä voi monista entisistä tabuista nykyisin keskustella vapaasti, armeija ei enää näyttele liian suurta roolia politiikassa ja esimerkiksi kurdien, ja muidenkin vähemmistöjen, asema on parantunut merkittävästi. Puhumattakaan tietysti talouden kukoistuksesta ja monen julkisen palvelun huimasta kohentumisesta.
On ollut valtava pettymys viime vuosien aikana hiljalleen (ja nyt erityisesti viime viikkojen aikana) huomata, että Turkista oli tulossa liian demokraattinen sen kiivaimmille demokratisoijille. Heille demokratia näyttääkin olleen vapautta ja oikeutta vain heidän itsensä kanssa samankaltaisesti ajatteleville. Tai joiltakin osin jopa tyhjää sanahelinää.
Toivottavasti nämä tapahtumat kääntyvät yhdeksi edistysaskeleeksi Turkin demokratisoitumisen tiellä - AKP on saanut paljon sillä aikaiseksi mutta nyt on korjausliikkeen vuoro.
Kansanäänestyskö ratkaisu?
Pääministeri Erdoğan ja muutama muu ministeri tapasivat eilen Gezi-puiston mielenosoittajien edustajia. Tosin suuri osa mielenosoittajista katsoi jo ennen tapaamista, että kutsutut eivät olleet parhaat mahdolliset edustajat heille ja esimerkiksi Gezi-puiston protestit aloittanutta yhdistystä ei kutsuttu tapaamiseen mukaan ollenkaan.
Iltapäivällä alkanut tapaaminen kesti 4,5 tuntia. Sen jälkeen julkisuuteen astui hallituksen edustaja, jonka suurin kerrottava uutinen oli, että Gezi-puiston kohtalo voitaisiin hallituksen puolesta ratkaista kansanäänestyksellä. Hetki myöhemmin mielenosoittajien edustaja lausui julkisuuteen oman tiedotteensa: He olivat saaneet viestinsä kerrottua, sen että väkivallan on loputtava ja puiston pysyttävä puistona. Tapaaminen oli sujunut hyvässä hengessä. Toimittajan kysyessä kansanäänestyksestä kävi kuitenkin ilmi, että keskustelussa ei mielenosoittajien edustajilta asiasta ollut kysytty lainkaan.
Siksi mielestäni kansanäänestysehdotusta ei voi oikein luonnehtia yhdessä sovituksi tavaksi edetä kriisin ratkaisussa, enkä usko sen missään nimessä riittävän. Ajatus sai muutenkin välittömän tuomion kadulla olevalta mielenosoittajakansalta: Miten kaiken tapahtuneen jälkeen voisimme luottaa, että lopulta äänestys järjestetään tai että se sujuu vilpittömällä tavalla? Entä oikeuden jo tehty päätös pysäyttää Gezi-puistoon rakennettavan parakin rakennustyöt? Moni tuntui myös ajattelevan, että se kansanosa, jota asia kiinnostaa on jo hyvin voimakkaasti ilmaissut tahtonsa osallistumalla Gezi-puiston mielenosoituksiin.
Mielenosoittajien suhtautumista kansanäänestysasiaan tuskin pehmensi se, että samaan syssyyn toistettiin vaatimus poistua puistosta välittömästi. Jo aiemmin keskiviikkona Erdoğan oli lausunut hyytävän varoituksen ja antanut käskyn sisäasiainministerilleen, että hänen hallintoaan vastustavien mielenosoitusten on päätyttävä 24 tunnin sisällä. Samassa puheessa hän sanoi, että 'Me emme ole vastanneet toistaiseksi tönäisyyn tönäisyllä mutta tästä lähtien turvallisuusjoukot alkavat toimia toisella tavalla'.
Kun toisin ajattelevien mielenosoituksia hajoitetaan väkivalloin ja vihjaillaan vielä lisääntyvällä väkivallalla, vahvistavat hallituspuolue AKP:n edustajat, että heidän omat kokoontumisensa aiotaan pitää sekä Istanbulissa että Ankarassa. Sekä maan suurimpaan kaupunkiin että pääkaupunkiin on siis odotettavissa isot ja järjestetyt AKP:n massatilaisuudet viikonlopuksi.
Mielenosoitukset eivät uhkailusta huolimatta eilen päivälläkään osoittaneet laantumisen merkkejä, päinvastoin: Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani asianajajien protestin hajoittaminen poiki suuret mielenosoitukset Istanbuliin, Ankaraan ja Izmiriin. Kussakin kaupungissa tuhannet asianajajat marssivat kollegoidensa mielenilmaisun hajoittamista protestoidakseen. Istanbulissa luettiin asianajajaliiton tiedote, jossa poliisin toiminta tuomittiin myös Turkin lain vastaiseksi.
Hallitus on puolustanut poliisin kyynelkaasun käyttöä ja mielenosoitusten hajoittamista sillä, että heillä on oikeus puuttua väkivaltaisiin mielenosoituksiin ja vandalismiin. Tähän on pakko todeta, että kaikki alkoi ja jatkui täysin rauhanomaisesti kunnes poliisi väkivaltaisesti hajoitti ensin Gezi-puiston mielenosoituksen ja sitten laajemman Taksimin mielenosoituksen. Toinen hyvä vertailukohta on kahdeksan päivän täysin väkivallaton jakso Gezi-puistossa ja Taksimilla (kun poliisi oli sieltä vetäytynyt) ja se millaiseksi sotatantereeksi aukio muuttui, kun poliisi tiistaina marssi sinne takaisin. Väkivaltaisuuden lähde on aivan jossain muualla, kuin mielenosoittajien ydinjoukoissa.
Mielestäni Taksimin ja Gezi-puiston viimeöinen vastaus kaikkeen uhkailuun ja painostukseen oli tyylikäs ja tunteikas: Taksim-aukiolle tuotiin flyygeli, jonka soittamista jälleen tuhannet mielenosoittajat kuuntelivat pimeässä yössä täysin rauhallisesti. Poliisi oli paikalla, mutta ei yrittänyt hajoittaa joukkoja. Ikävä kyllä toisella puolella kaupunkia mielenosoittajat ja poliisit ottivat viime yönäkin yhteen. Niin myös pääkaupunki Ankarassa.
Elämme nyt sitä vuorokautta, jonka sisällä Gezi-puiston pitää pääministerin mukaan tyhjentyä ja Turkin vallanneen, hallituksen vastaisen liikehdinnän loppua. Itselläni on tätä kirjoittaessa sydän kurkussa ja vatsassa kylmäävä tunne. Mielestäni kaupungin on vallannut outo tunnelma, jonka näkee ihmisten ilmeistä ja eleistä ja kuulee puheista - elämä jatkuu normaalisti mutta mikään ei oikein ole ennallaan.
Iltapäivällä alkanut tapaaminen kesti 4,5 tuntia. Sen jälkeen julkisuuteen astui hallituksen edustaja, jonka suurin kerrottava uutinen oli, että Gezi-puiston kohtalo voitaisiin hallituksen puolesta ratkaista kansanäänestyksellä. Hetki myöhemmin mielenosoittajien edustaja lausui julkisuuteen oman tiedotteensa: He olivat saaneet viestinsä kerrottua, sen että väkivallan on loputtava ja puiston pysyttävä puistona. Tapaaminen oli sujunut hyvässä hengessä. Toimittajan kysyessä kansanäänestyksestä kävi kuitenkin ilmi, että keskustelussa ei mielenosoittajien edustajilta asiasta ollut kysytty lainkaan.
Siksi mielestäni kansanäänestysehdotusta ei voi oikein luonnehtia yhdessä sovituksi tavaksi edetä kriisin ratkaisussa, enkä usko sen missään nimessä riittävän. Ajatus sai muutenkin välittömän tuomion kadulla olevalta mielenosoittajakansalta: Miten kaiken tapahtuneen jälkeen voisimme luottaa, että lopulta äänestys järjestetään tai että se sujuu vilpittömällä tavalla? Entä oikeuden jo tehty päätös pysäyttää Gezi-puistoon rakennettavan parakin rakennustyöt? Moni tuntui myös ajattelevan, että se kansanosa, jota asia kiinnostaa on jo hyvin voimakkaasti ilmaissut tahtonsa osallistumalla Gezi-puiston mielenosoituksiin.
Mielenosoittajien suhtautumista kansanäänestysasiaan tuskin pehmensi se, että samaan syssyyn toistettiin vaatimus poistua puistosta välittömästi. Jo aiemmin keskiviikkona Erdoğan oli lausunut hyytävän varoituksen ja antanut käskyn sisäasiainministerilleen, että hänen hallintoaan vastustavien mielenosoitusten on päätyttävä 24 tunnin sisällä. Samassa puheessa hän sanoi, että 'Me emme ole vastanneet toistaiseksi tönäisyyn tönäisyllä mutta tästä lähtien turvallisuusjoukot alkavat toimia toisella tavalla'.
Kun toisin ajattelevien mielenosoituksia hajoitetaan väkivalloin ja vihjaillaan vielä lisääntyvällä väkivallalla, vahvistavat hallituspuolue AKP:n edustajat, että heidän omat kokoontumisensa aiotaan pitää sekä Istanbulissa että Ankarassa. Sekä maan suurimpaan kaupunkiin että pääkaupunkiin on siis odotettavissa isot ja järjestetyt AKP:n massatilaisuudet viikonlopuksi.
Mielenosoitukset eivät uhkailusta huolimatta eilen päivälläkään osoittaneet laantumisen merkkejä, päinvastoin: Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani asianajajien protestin hajoittaminen poiki suuret mielenosoitukset Istanbuliin, Ankaraan ja Izmiriin. Kussakin kaupungissa tuhannet asianajajat marssivat kollegoidensa mielenilmaisun hajoittamista protestoidakseen. Istanbulissa luettiin asianajajaliiton tiedote, jossa poliisin toiminta tuomittiin myös Turkin lain vastaiseksi.
Hallitus on puolustanut poliisin kyynelkaasun käyttöä ja mielenosoitusten hajoittamista sillä, että heillä on oikeus puuttua väkivaltaisiin mielenosoituksiin ja vandalismiin. Tähän on pakko todeta, että kaikki alkoi ja jatkui täysin rauhanomaisesti kunnes poliisi väkivaltaisesti hajoitti ensin Gezi-puiston mielenosoituksen ja sitten laajemman Taksimin mielenosoituksen. Toinen hyvä vertailukohta on kahdeksan päivän täysin väkivallaton jakso Gezi-puistossa ja Taksimilla (kun poliisi oli sieltä vetäytynyt) ja se millaiseksi sotatantereeksi aukio muuttui, kun poliisi tiistaina marssi sinne takaisin. Väkivaltaisuuden lähde on aivan jossain muualla, kuin mielenosoittajien ydinjoukoissa.
Mielestäni Taksimin ja Gezi-puiston viimeöinen vastaus kaikkeen uhkailuun ja painostukseen oli tyylikäs ja tunteikas: Taksim-aukiolle tuotiin flyygeli, jonka soittamista jälleen tuhannet mielenosoittajat kuuntelivat pimeässä yössä täysin rauhallisesti. Poliisi oli paikalla, mutta ei yrittänyt hajoittaa joukkoja. Ikävä kyllä toisella puolella kaupunkia mielenosoittajat ja poliisit ottivat viime yönäkin yhteen. Niin myös pääkaupunki Ankarassa.
Elämme nyt sitä vuorokautta, jonka sisällä Gezi-puiston pitää pääministerin mukaan tyhjentyä ja Turkin vallanneen, hallituksen vastaisen liikehdinnän loppua. Itselläni on tätä kirjoittaessa sydän kurkussa ja vatsassa kylmäävä tunne. Mielestäni kaupungin on vallannut outo tunnelma, jonka näkee ihmisten ilmeistä ja eleistä ja kuulee puheista - elämä jatkuu normaalisti mutta mikään ei oikein ole ennallaan.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Mistä kaikki alkoi?
Niin suomalaiset kuin muutkin kansainväliset uutisvälineet ovat viime päivinä tiivistäneet Turkissa nyt meneillään olevat tapahtumat alkaneeksi edellisessä tekstissä mainitsemani Gezi-puistoa suojelevasta liikkeestä. Gezi-puisto on alun lisäksi myös viimeinen pisara, jonka takia malja nyt kuohuu ylitse.
Kun poliisi sai käskyn hajoittaa Gezi-puiston rauhanomainen mielenosoitus voimakeinoin (vielä toistaiseksi varmistamattomalta taholta), oli suuressa osassa kansaa jo valmiiksi muhimassa valtava määrä polttoainetta mielenosoituksiin: Tyytymättömyyttä, epäreiluuden tunnetta, huolta oman elämäntilan kapenemisesta ja vastenmielisyyttä pääministerin itsevaltaisten ja poliisin väkivaltaisten otteiden lisääntymisestä.
Ennen oman äitiyslomani alkamista tein useita juttuja erilaisista sanan- ja ajattelunvapauden loukkauksista Turkissa: Joskus olivat vuorossa pidätetyt opiskelijat toisinaan taas kerroin Turkin vankiloissa olevista toimittajista. Haastatteluissani sekä itse asian kokeneet että ihmisoikeustarkkailijat sanoivat samaa: Hallitus painostaa toisinajattelijoita ja käyttää vapaatulkintaisia terrorismin vastaisia lakeja milloin minkäkin vastarinnan tukahduttamiseen. Kehitys on viime vuosina ollut huolestuttava monien Turkin demokratisoitumista seuraavien mielestä. Harmi, sillä Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) aloitti nyt jo yli 10 vuotta kestäneen valtakautensa reippain demokratisoimisottein ja sai työstään paljon kiitosta niin Turkin sisällä kuin kansainvälisestikin.
Lisäksi nyt mieltään osoittavia ihmisiä painaa elämäntyylikysymys, joka myös on viiden Istanbulin-vuoteni aikana noussut useasti juttujen aiheeksi. Turkin maallistunut kansanosa kokee, että sen elämäntapa on jatkuvan paineen, morkkaamisen ja rajoittamisen alla. Alkoholin hinta, käyttö ja sen tarjoilupaikat, suhtautuminen julksiin hellyydenosoituksiin, syntyvyyden säännöstelyn vaikeuttamisyritykset ja muut yksityisen elämänalaan kajoavat kommentit ja muutokset lainsäädänössä ovat alkaneet viime vuosina ahdistaa yhä useampia.
Ja sitten ovat megalomaaniset rakennushankkeet, joiden valmistelu ja ympäristöarvioinnit ovat olleet puutteellisia ja monelta kantilta hankkeet on viety yksinvaltaisesti lävitse. Kaakkois-Turkissa patohankkeen takia on uhan alla vuosituhansia vanha Hasankeyfin kaupunki, Istanbuliin rakennetaan kolmatta siltaa, kolmatta lentokenttää ja ainakin suunnitelmissa on halkaista kaupungin Euroopan puoli 'Istanbulin kanava' -hankkeella, eli tavallaan keinotekoisella toisella Bosporin-salmella. Hankkeiden yhteydessä liikkuu paljon myös huhuja laajamittaisesta korruptiosta ja kotiinpäin vetämisestä mutta nämä ovat yksi aihealue, jota itse en tunne ja jota hyvin rajallisesti Turkin mediassa käsitellään.
Kaikki yllämainitsemani tulee tarjoiltuna hyvin tylyssä paketissa usein pääministeri Erdoğanin suusta. Huippuunsa hänen kommenttinsa ovat mielestäni nousseet parhaillaan meneillään olevan liikehdinnän yhteydessä. Erdoğan on käytännössä niputtanut kaikki mielenosoittajat marginaaliseksi sakiksi, jonka vaatimuksilla ei ole sijaa, koska hänen Oikeus ja kehitys -puolueensa (AKP) on saanut edellisissä vaaleissa 50 prosentin kannatuksen. (Kuuntelin yhtä tiedotustilaisuuksista livenä ja olo oli samanaikaisesti epäuskoinen ja absurdi - MIKSI pääministeri heittää bensaa tuleen tällä tavalla?)
Turkissa tunnelma on ollut mielestäni viime päivinä jollakin tavalla hermostunut mutta myös juhlava. Pitkään muhineesta tyytymättömyydestä vaikeneminen on ohitse ja suuri osa turkkilaisista on päässyt ilmaisemaan kantansa hallituksen autoritäärisenä pitämäänsä politiikkaa kohtaan. Tyytymättömyys ja osin epätoivokin on nyt huudettu julki Istanbulin Taksim-aukiolla, josta se on kaikunut läpi koko Turkin suureen osaan muutakin maailmaa.
Tosin Turkissa tieto tapahtumista ei ole kulkenut aivan mielenosoittajien ja heidän kannattajiensa toivomalla tavalla. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Kun poliisi sai käskyn hajoittaa Gezi-puiston rauhanomainen mielenosoitus voimakeinoin (vielä toistaiseksi varmistamattomalta taholta), oli suuressa osassa kansaa jo valmiiksi muhimassa valtava määrä polttoainetta mielenosoituksiin: Tyytymättömyyttä, epäreiluuden tunnetta, huolta oman elämäntilan kapenemisesta ja vastenmielisyyttä pääministerin itsevaltaisten ja poliisin väkivaltaisten otteiden lisääntymisestä.
Ennen oman äitiyslomani alkamista tein useita juttuja erilaisista sanan- ja ajattelunvapauden loukkauksista Turkissa: Joskus olivat vuorossa pidätetyt opiskelijat toisinaan taas kerroin Turkin vankiloissa olevista toimittajista. Haastatteluissani sekä itse asian kokeneet että ihmisoikeustarkkailijat sanoivat samaa: Hallitus painostaa toisinajattelijoita ja käyttää vapaatulkintaisia terrorismin vastaisia lakeja milloin minkäkin vastarinnan tukahduttamiseen. Kehitys on viime vuosina ollut huolestuttava monien Turkin demokratisoitumista seuraavien mielestä. Harmi, sillä Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) aloitti nyt jo yli 10 vuotta kestäneen valtakautensa reippain demokratisoimisottein ja sai työstään paljon kiitosta niin Turkin sisällä kuin kansainvälisestikin.
Lisäksi nyt mieltään osoittavia ihmisiä painaa elämäntyylikysymys, joka myös on viiden Istanbulin-vuoteni aikana noussut useasti juttujen aiheeksi. Turkin maallistunut kansanosa kokee, että sen elämäntapa on jatkuvan paineen, morkkaamisen ja rajoittamisen alla. Alkoholin hinta, käyttö ja sen tarjoilupaikat, suhtautuminen julksiin hellyydenosoituksiin, syntyvyyden säännöstelyn vaikeuttamisyritykset ja muut yksityisen elämänalaan kajoavat kommentit ja muutokset lainsäädänössä ovat alkaneet viime vuosina ahdistaa yhä useampia.
Ja sitten ovat megalomaaniset rakennushankkeet, joiden valmistelu ja ympäristöarvioinnit ovat olleet puutteellisia ja monelta kantilta hankkeet on viety yksinvaltaisesti lävitse. Kaakkois-Turkissa patohankkeen takia on uhan alla vuosituhansia vanha Hasankeyfin kaupunki, Istanbuliin rakennetaan kolmatta siltaa, kolmatta lentokenttää ja ainakin suunnitelmissa on halkaista kaupungin Euroopan puoli 'Istanbulin kanava' -hankkeella, eli tavallaan keinotekoisella toisella Bosporin-salmella. Hankkeiden yhteydessä liikkuu paljon myös huhuja laajamittaisesta korruptiosta ja kotiinpäin vetämisestä mutta nämä ovat yksi aihealue, jota itse en tunne ja jota hyvin rajallisesti Turkin mediassa käsitellään.
Kaikki yllämainitsemani tulee tarjoiltuna hyvin tylyssä paketissa usein pääministeri Erdoğanin suusta. Huippuunsa hänen kommenttinsa ovat mielestäni nousseet parhaillaan meneillään olevan liikehdinnän yhteydessä. Erdoğan on käytännössä niputtanut kaikki mielenosoittajat marginaaliseksi sakiksi, jonka vaatimuksilla ei ole sijaa, koska hänen Oikeus ja kehitys -puolueensa (AKP) on saanut edellisissä vaaleissa 50 prosentin kannatuksen. (Kuuntelin yhtä tiedotustilaisuuksista livenä ja olo oli samanaikaisesti epäuskoinen ja absurdi - MIKSI pääministeri heittää bensaa tuleen tällä tavalla?)
Turkissa tunnelma on ollut mielestäni viime päivinä jollakin tavalla hermostunut mutta myös juhlava. Pitkään muhineesta tyytymättömyydestä vaikeneminen on ohitse ja suuri osa turkkilaisista on päässyt ilmaisemaan kantansa hallituksen autoritäärisenä pitämäänsä politiikkaa kohtaan. Tyytymättömyys ja osin epätoivokin on nyt huudettu julki Istanbulin Taksim-aukiolla, josta se on kaikunut läpi koko Turkin suureen osaan muutakin maailmaa.
Tosin Turkissa tieto tapahtumista ei ole kulkenut aivan mielenosoittajien ja heidän kannattajiensa toivomalla tavalla. Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)