Sadat ja nyt jo tuhannet siirrot poliisien viroissa eivät riittäneet. Nyt puhdistusoperaatio on levinnyt yhä laajemmin myös oikeuslaitokseen - kun hallituspuolue AKP ei saanut lävitse lakiehdotustaan koskien tuomarit ja syyttäjät nimittävää neuvostoa (HSYK), muutettiin sen rakennetta ohitse poliittisen päätöksenteon, tuoden omia liittolaisia neuvoston tärkeille paikoille.
Tulos näkyi heti seuraavana päivänä: Uusia jäseniä sisältävä neuvosto siirsi 19 syyttäjää ja yhden tuomarin viroistaan. Heidän joukossaan on '17. joulukuuta' -korruptio-operaation aloittanut pääsyyttäjä ja myös vallankaappausoikeudenkäynti Ergenekonin syyttäjiä. Joukkoon mahtui myös muiden tähän laajaan vyyhtiin yhdistettyjen oikeusjuttujen syyttäjiä, joten on selvää, että kyseessä on hallituksen toteuttama oikeuslaitoksen puhdistusoperaatio.
Lähes samanaikaisesti tuli tieto, että korruptiotutkinnan 'kolmannen aallon' yhteydessä annetut pidätysmääräykset on peruttu. Määräys oli annettu yli 40 vaikutusvaltaisesta henkilöstä Turkin liike-elämässä, heidän joukossaan pääministerin poika Bilal Erdoğan. Uusi oikeusministeri Bekir Bozdağ tosin väittää uutisia siinä mielessä valheellisiksi, ettei Bilal Erdoğanista olisi ylipäätään edes ollut pidätysmääräystä.
Totuus on aina suhteellinen käsite mutta näinä päivinä Turkissa sitä väännellään niin monelta taholta, että oikeiden tapahtumien erottaminen sepitetyistä on vähintään hankalaa, ellei mahdotonta. Kehitys on pelottavaa. Viime viikkojen tapahtumien valossa ainakin se on päivänselvää, että vallankäyttö on demokratian vastaista ja järjestelmää viedään rankalla kädellä kohti yksinvaltaisempaa hallintoa.
Tämänpäiväinen Economist-lehtikin kirjoittaa muuten tapahtumista ja siitä, miten ne syövät Turkin mahdollisuuksia EU-jäsenyyteen. Kirjoituksen kommenttiosiossa nimimerkki Objektin kirjoittaa (vapaasti suomennettuna) EU:n roolista:
- EU:lla on vastuunsa sotkussa. Te teitte yhteistyötä Erdoğanin kanssa vuosikausia ja piditte häntä 'uudistajana' 11 vuotta kestäneellä valtakaudella. Rohkaisitte häntä tekemään armeijasta voimattoman ja hän käytti tilaisuuden tukahduttaakseen opposition. Nyt ette voi vain Erdoğanin autoritaarisuuden perusteella potkaista Turkkia ulos EU:sta ja yhä vain lisää rangaista Turkin modernia ja maallista kansanosaa.
Kirjoittaja jatkaa vielä, että Gezi-mielenosoituksissa juuri tämä kansanosa nähtiin kaduilla ja EU:n olisi tuolloin pitänyt paljon voimakkaammin tuomita mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja astua aidosti modernin ja demokraattisen Turkin puolelle. Sitähän EU Turkilta vaatii ja odottaa.
Kirjoitin itse aiheesta tähän blogiin Gezi-mielenosoitusten aikaan: Mielestäni silloin ja nytkään ei ole oikea aika jättää Turkkia yksin - juuri kuten kommenttiosioon kirjoittanut 'Objektin' sanoo, se tuntuisi rangaistukselta maallisuutta ja demokratiaa haluavaa kansanosaa kohtaan. Löyhästi tähän liittyen luin hiljattain mielenkiintoisen kommentin uutistomisto Reutersin haastattelemalta professorilta
- Uusi sukupolvi, niin Gülenin liikkeen kuin oppositiopuolue CHP:nkin ovat globaaleja, kannattavat Euroopan unionia ja demokratiaa, he tietävät voivansa työskennellä yhdessä, sanoi uutistoimiston haastattelema politiikan professori Koray Çalışkan.
Eli valtataistoa käyvät Turkin hallinnossa tällä hetkellä kaksi poliittiseen islamiin nojaavaa liikettä, hallituspuolue AKP ja 'rinnakkaisvaltioksi' heidän nimittämänsä Gülenin kannattajat. Lähestyvissä maaliskuun paikallisvaaleissa Gülenin kannattajat tuskin enää tulevat äänestämään AKP:tä ja tosiaan professori Çalışkanin mielestä Gülenin nuoret kannattajat saattaisivat jopa liittoutua CHP:n nuorten kannattajien kanssa - ja ehkä taktisesti äänestää CHP:tä. Se merkitsisi todennäköisesti ainakin Istanbulissa ja ehkä jopa pääkaupunki Ankarassa vallan siirtymistä AKP:ltä oppositiolle, minkä on Turkin julkisessa keskustelussa arveltu johtavan aikaistettuihin parlamenttivaaleihin. Olisiko tässä toivo Turkin huolestuttavan kehityksen katkaisemiseksi?
Vielä muutama kuukausi sitten AKP:n putoaminen vallasta näytti mahdottomalta ja kannatuskin oli mittausten mukaan noin 50 prosenttia. Korruptiovyyhden ja sisäisen valtataistelun jälkeen kannatus on selvästi pudonnut, se on viimeisimmän mittauksen mukaan noin 40 prosenttia. Valtakunnallisissa vaaleissa AKP siis voittaisi yhä.
Turkissa äänimäärät ja eri puolueiden kannatukset ovat perinteisesti voineet muuttua hyvinkin nopeasti ja radikaalisti, joten mikään ei tietysti ole mahdotonta. Yhä ihmiset kuitenkin täällä kokevat, että kunnon vaihtoehtoa AKP:lle ei ole. Toisaalta AKP:kin perustettiin vain vuosi ennen sen ensimmäistä vaalivoittoa vuonna 2002. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste EU-jäsenyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste EU-jäsenyys. Näytä kaikki tekstit
perjantai 17. tammikuuta 2014
torstai 20. kesäkuuta 2013
Menikö EU-juna jo?
Täältä Istanbulista Helsingin Sanomiin kirjoittava kollegani Minna Nalbantoğlu oli kirjoittanut jutun Alexander Stubbin näkemyksistä Turkin ja EU:n neuvottelujen tilasta. Asia on vilahdellut eri teksteissä ja sivulauseissa ja myös omissa ajatuksissani viime päivinä. Turkin neuvottelut olivat jo ennen Gezi-mielenosoituksia lähes jäissä, mitä ihmettä tulee tapahtumaan nyt?
Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.
Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.
Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.
Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.
Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.'
Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.
Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.
Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.
Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.
Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.
Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.
Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'. Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:
'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - -
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'
Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.
Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.
- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.
Aihe on niin monimutkainen ja historialtaan pitkä, että siitä voisi kirjoittaa kevyesti kirjan tai pari. Laitan alle muutamia omia ajatuksiani, muistoja ja havaintoja vuosien varrelta mutta en edes koita väittää, että pystyisin tai osaisin tässä ottaa kaikkia näkökulmia esiin.
Olen näiden viiden vuoden aikana huomannut, että Suomessa Turkin jäsenneuvottelut tuntuvat kiinnostavan keskimääräistä EU-jäsenmaata enemmän: Otettiinhan Turkki jäsenehdokkaaksi Suomen puheenjohtajuuskauden aikana vuonna 1999, asia, jonka turkkilaiset aina tuntuvat muistavan. Myös Olli Rehnin (turkkilasille lempinimeltään Mustafa-Olli) kausi laajentumiskomissaarina ja hänen positiivinen suhtautumisensa Turkin jäsenyyteen vaikuttavat varmasti asiaan.
Olen ollut mukana toimittajana useammassa Suomen valtiojohdon edustajien vierailussa tänne Turkkiin. En tiedä, onko puheissa ja lausunnoissa ollut tuolloin vieraskoreutta isäntiä kohtaan mutta ne ovat olleet aikamoista suitsutusta Turkkia ja sen edistystä kohtaan, oli sitten kyseessä pääministerit Matti Vanhanen tai Jyrki Katainen, tai presidentti Tarja Halonen. Haastattelin taannoin myös Ankarassa vieraillutta Stubbia ja myös hänen kommenttinsa Turkin potentiaalista ja EU-jäsenyyden tarpeellisuudesta olivat lähes ylistäviä.
Tavallaan itsekin näin (ja näen yhä), miksi suomalaispoliitikot suhtautuivat niin myönteisesti Turkin EU-jäsenyyteen AKP:n hallituskauden aikana. Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut monet demokratiauudistukset etenivät 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä huimaa vauhtia, talous kukoisti ja myös turkkilaiset itse tuntuivat olevan innoissaan tuolloin vauhdilla lähestyneestä jäsenyydestä - muistan lukeneeni, että parhaimpina aikoina turkkilaisista yli 70 prosenttia kannatti vahvasti maansa EU-jäsenyyttä. EU:ssa Turkin kehitys mielellään nähtiin myös EU:n ansioksi - jäsenyyden ehtojen takia Turkki ponnisteli kohti demokraattisempaa yhteiskuntaa.
Kirjoitin vuoden 2009 lokakuussa tapahtuneen pääministeri Vanhasen vierailun jälkeen tuolloiseen Taloussanomien blogiini näin:
'Päällimmäisenä päivän vierailusta jäi mieleen Vanhasen poikkeuksellisen voimakas tuki Turkin EU-jäsenyydelle - - Vanhanen korosti, että Turkissa useat alueet ovat jo nykyisin edistyneempiä kuin jotkut nykyisistä jäsenvaltiista ja että tavoitteena tulee yhä olla täysjäsenyys esimerkiksi Ranskan esittämän erityiskumppanuuden sijaan.
- Pidämme kiinni siitä, että EU pitäytyy niissä sitoumuksissa, joita se on antanut hakijamaille. Turkilta sekä Suomi että EU odottavat reformipolitiikan jatkumista ja vastavuoroisesti EU:lta puolestaan edistymistä neuvotteluissa saavutusten mukaisella tavalla, Vanhanen lausui pääministerien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa.'
Nyt Gezi-puiston tapahtumien jälkeen olen nähnyt kommentteja siitä, että EU on osasyyllinen demokratian tilan luisumiseen näin huonoksi Turkissa. Näiden kommenttien perusteluna on, että EU on sokeasti kannattanut AKP:n uudistuksia näkemättä niiden kääntöpuolta, sitä miten AKP on hitaasti mutta ovelan varmasti vienyt Turkkia EU:n sijaan kohti omaa, konservatiivisempaa ja autoritaarisempaa visiotaan.
Olen osittain samaa mieltä. Siis siitä, että EU:ta voi osin syyttää mutta eri syistä. Yllä Vanhasen mainitsemista sitoumuksista ei mielestäni EU:n puolelta pidetty kiinni, mikä johti laajasti Turkin EU-motivaation romahtamiseen. Jo Vanhasen vierailun aikaan 2009 jäsenyyden suosio oli selvässä laskussa turkkilaisten, ja varmasti myös Turkin poliittisen johdon, keskuudessa. Turkkilaiset kokivat valtavaa epäreiluuden tunnetta kaikkien onnistuneiden uudistusten ja täytettyjen kriteerien keskellä seuratessaan, miten paljon monessa asiassa jäljessä olevat valtiot heittämällä otettiin unionin jäseniksi. Täällä alettiin epäillä, että unionissa pätevät eri ehdot eri maille, miltä se kieltämättä asiaa täältä käsin seuranneena on monesti näyttänyt.
Samalla Turkki kukoisti omalla tavallaan ja aivan päinvastaiseen suuntaan: Suhteellisesti hyvin vapaasta, demokraattisesta ja avoimesta Turkista tuli monen arabimaan ihailun kohde ja Erdoğanista parhaina päivinään idoli, jolle hurrattiin kuin rock-tähdelle hänen vierailuillaan Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan valtioihin. Samalla, kun EU:n talous jo rämpi kriisissä, otettiin Turkki uusista, kasvavista talousmahdeista kertovan BRIC käsitteen rinnalle T-kirjaimeksi (BRIC + T = Brasilia, Russia, India, China + Turkey). Nationalismi lisääntyi, usko omaan tiehen ilman EU:ta lisääntyi, AKP:n suosio lisääntyi, Erdoğanin itsevarmuus lisääntyi ja keikahti jossain välissä kritiikkiä kestämättömän itsevaltiuden puolelle.
Vielä loppuvuoden 2010 edistysraportissaan EU-komissio kehui Turkin demokratiakehitystä. Kaiken kansainvälisen ihailun ja kukoistuksen keskelle rupesi kuitenkin tulemaan huolestuttavia uutisia, sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät vielä ylitä kansainvälistä uutiskynnystä. Pienet opiskelijamielenosoitukset hajoitetaan kampuksilla poliisin voimin. Pääministeri nostaa oikeusjuttuja jos mistäkin pienimmästä pilkasta/pilapiirroksesta/kritiikistä häntä itseään kohtaan. Opiskelijan epäillään kuolleen poliisiasemalla epäilyttävissä olosuhteissa. Toimittajia erotetaan hallitukselle kriittisten tekstien takia.
Ja sitten maailman medioiden jo nappaamia, isompia juttuja: Turkki on maailman eniten terrorismin vastaisien lakien nojalla kansalaisiaan vangitseva valtio. Satoja opiskelijoita on pidätettyinä epämääräisin syin. Mediat keskittyvät muutamille omistajille, joilla on hallituksen lähellä olevia talousintressejä. Erilaiset salaliitto-oikeudenkäynnit, joille aluksi hurrattiin myös EU:n taholta, venyivät ja alkoi käydä yhä selvemmäksi, että niitä käytettiin opposition ahdistelemiseen ja murskaamiseen.
Samanaikaisesti, kun Erdoğan kotona kannattajilleen yhä useammin julisti, että Turkki ei tarvitse EU:ta ja unionin suosio samalla laski kuin lehmänhäntä, kansainvälisissä yhteyksissä Turkki yhä kuitenkin korosti olevansa EU-tiellä. Erityisesti EU-ministeri ja pääneuvottelija Egemen Bağış ja ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vakuuttelivat eri yhteyksissä, että uudistukset jatkuvat ja Turkki ei missään nimessä ole 'kääntänyt selkäänsä lännelle'.
Viime päivien kuohunnassa viimeistään (monen muun asian lisäksi) paljastui Turkin valtiojohdon asenne EU:ta kohtaan: Pääministeri ei tunnusta Euroopan parlamenttia, ulkoministeri tyrmää välittömästi sen antaman päätöslauselman ja EU-ministeri toteaa, että parlamentin antamalla päätöslauselmalla ei ole mitään painostusvaikutusta Turkkiin.
Tätä taustaa vasten ymmärrän hyvin Helsingin Sanomien uutiseen tulleet useat kommentit, jotka toteavat, että 'Eiköhän se nyt ole tässä', moista 'diktaattorin johtamaa poliisivaltiota emme tarvitse EU:hun'. Lainaan tähän esimerkiksi osia nimimerkin 'turkinsuomalainen' tekstistä:
'..2002 vaalien jälkeen AKP muodosti yhden puolueen hallituksen ja kiihtyvällä tahdilla demokratia alkoi kaventua. Nyt 11 vuotta myöhemmin, Turkissa ei ole enää oppositiota, ei puolueetonta oikeuslaitosta, ei riippumatonta mediaa, eikä sananvapautta kuten juuri olemme nähneet.
- - - -
Erdogan puolusteli poliisin voimankäyttöä sanoen "tällaista on EU:ssa, kaasua ja vesitykkejä". Ja nyt sanoo Stubb samaa. EU:ssa ei kaasuteta lapsia, ei hakata mielenosoittajia poliisiasemilla, ei hyökätä sairaaloihin, ei tehdä laittomia pidätyksiä, ei sensuroida internettiä.'
Onko siis enää mitään toivoa tai järkeä jatkaa neuvotteluja? Tällä hetkellä se voi tuntua mahdottomalta mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä on. Uskon myös ja erityisesti toivon, että nyt Gezi-puistosta alkanut muutos näkyy vähitellen myös valtasuhteissa, ehkä jo lähestyvissä vaaleissa (vuoden 2014 paikallis- ja 2015 parlamenttivaalit). Tuolloin nyt vahvasti mielenosoituksissa esiin noussut liberaali, kansainvälinen ja demokratian arvoista aidosti tietävä ja niitä kunnioittava kansanosa ehkä saa jo enemmän sananvaltaa siihen, mihin suuntaan Turkkia kansainvälisestikin viedään.
Mielestäni nyt ei myöskään ole aika jättää Turkkia yksin. Tällaiset Stubbin tekemät, poliisia koskevalta osalta jopa harhaanjohtavat kommentit eivät kuitenkaan tue koko Turkkia millään tavalla, ainoastaan valtiojohdon toimia. Niistä saa ennemminkin sen kuvan, että Suomi kuin laput silmillä haluaa jatkaa ehdolla millä hyvänsä neuvotteluja, tapahtuipa kansalle mitä tahansa.
- - - - - - - - - - - - -
Teitä lukijoita on ollut todella paljon, kiitos jokaiselle tänne eksyneelle ja ajatuksiani lukeneelle! Myös kommentit ovat aina tervetulleita - huomasin muutama päivä sitten, että blogi oli asetuksilla, jotka vaativat henkilöllisyyden antamista kommentoidessa. Muutin asetukset anonyymit kommentit salliviksi, joten sana on vapaa (toki asiallisuuden rajoissa) myös nimettömänä pysytteleville.
Tilaa:
Kommentit (Atom)